Lemmenjoen kultamailla 2

Erkki Stenman

Hukan juntu

Aikaa on vierähtänyt jo likemmäs puolen vuorokautta kun heräilen. Murri on jo vetelemässä vaatteita päälleen ja hyräilee elämäänsä tyytyväisenä jotain irlantilaista kansansävelmän kepeää mukaelmaa. Hän nousee ja putkahtaa ulos harjaamaan pitkiä hiuksiaan. Kunhan minäkin ensin olen tarpeeksi muhinut ja venytellyt lämpimässä makuupussissani, niin vetelen päällyspöksyt jalkaan ja pujottaudun paidan ja puseron sisään suojaan kostean kalseaa maailmaa vastaan.

Taivas on vielä tasaisen harmaa, vaikka ei enää pilven reuna vettä liruttele. Nenässä tuntuu selvänä sateen jälkeiset maan muhevat tuoksut. Jäkälä on herttaisen palleroisen pehmoista.

Kierrän jonkun sadan metrin mittaisen lenkin lähiympäristössä ja katsastelen kameran etsimen lävitse tuntureita ja outamaita.

Tulen takaisin asentopaikalle päin, mutta hemmetti kun leiriä ei ole missään. Kierrän uutta lenkkiä ja lähden puronvartta pielaveteen, siis sinne päin minne muutkin luonnon roskat virrassa kulkeutuvat. Tällä konstilla teltan täytyy löytyä. Pari sataa metriä kuljettuani uskon tämän suunnan olevan väärän, teen täyskäännöksen ja palaan omia tuttuja jälkiäni.

Siinähän se on. Voihan kehveli, kun on hyvin maaston värinen. Olin saapastellut aivan vierestä ohi sitä ollenkaan huomaamatta.


Lähdemme patikoimaan eteenpäin, länteen... Seurailemme edelleen samaa purolinjaa, joka hiljalleen kurvaa vasemmalle Soabbekeäldimoaivin ja Maarestatuntureiden välisessä laaksossa. Tulemme pienelle lompololle, jonka toiseen päähän liruttelee vähäinen puronen. Vastarannalla kukkii suopursu pienen niemen kainalossa. Rutoisen soiset rannat puskevat pounuja ja joissain kohdin pirunpelto työntyy veteen, jossa se ikään kuin nostaa vedenpintaan joukon pieniä harmaita kalliosaaria.



Lompolon pohjoispuolen rannan rinteeltä valuu vienon tuulenhenkäyksen saattelemana hiljalleen pehmeää usvaa alemmas. Se verhoaa vastarannan sinervänharmaaseen huntuun joka levittäytyy hiljaa veden ylle.

Minun on pakko ehdottaa hetkeksi taukoa ja puikahtaa sivummalle mättään viereen pienen vesiplutakon tuntumaan ja laskea henkselit alas olkapäiltä. Peräpää tuntuu aristavan. On päässyt hiertymään. Pesen sen ympäristöineen niin puhtaaksi kun vain onnistun, kuivaan ja pyydän sitten Murrilta pasillia tappavaa Basimysiniä helpotukseksi. Murri kanniskelee aina meidän yleislääkkeemme rinkkansa vasemmassa sivutaskussa ylhäällä. Vasemmalla vaivat, on hänen muistisääntönsä.

En ole täysin vakuuttunut onko tuo pikkuinen pirteä plirunen se oikea, jota meidän pitää seurata, vai onko sen oikealla puolella olevan matalan tievan takana, pusikoissa, vielä toinenkin puro piilossa. Kartta panee hieman ounastelemaan sellaista, vaikka eihän siihen ole kahta erillistä uomaa piirretty. Mutta kun mielestäni tuo näkyvissä oleva laskee hivenen verran väärästä suunnasta, liikaa vasemmalta. Toisaalta onhan niinkin, että tämä kädessäni oleva kartta on jo yli parikymmenvuotias ja vedellä on tunnetusti norjat niskat, joten se eläväisenä hakee kaiken aikaa itselleen uutta ehompaa väylää, puolustelen itselleni tuota toista vaihtoehtoa.

– Käyppäs sä Murri nyt katsastamassa tota vasemmanpuoleista solisijaa, niin mä sillaikaa koetan löytää ton harjun takaa toisen, joka paremmin sopis kuvioihin.

– Älä me kauas, sanoo Murri hivenen huolestuneeseen sävyyn.

– Enhän mä, ku vaan vähä vilkasen, rauhoittelen ja lähden paarustamaan vihreä rinkka selässäni kohti rinnettä ja tiuhana rytönä siellä kasvavaa koivikkoa.

 En saa puroa heti näkyviini päästyäni harjalle, joten rumpsautan kantamuksen mättäälle ja rupean kulkemaan vauhdikkaammin syvemmälle rotoiseen koivikkoon ja etsimään sieltä. Kerrankos se vesi sukeltaa maan uumeniin, tullakseen taas yllättäen pitkänkin matkan päässä jostain järkäleen alta näkyviin.

– Eeerkkiii, kuuluu heleä huikkaus jonkun matkan päästä. – Tuuuu joooo...

Vaimolle on pyrkimässä mieleen ikävä levottomuuden menninkäinen, tuollainen pienen pieni orpouden olo rintaan. Siksi hän nytkin tuolla pusikossa huhuilee..

– Oota nyt vielä hiukkasen, emmää hukass ooo.., huutelen vastaan ja jatkan tutkimusmatkaani. Enhän minä kaukana vielä ole. Tuollainen sata metrinen marasto, koivikkoinen matala harjanne on välissämme. En löydä vettä maraston takaisesta lantosta ja silmäilen edessäni kohoavaa vierua. Siellä tuskin mitään rinteen suuntaisesti virtaa. Käännyn takaisin. Palaan rinkalleni ja nykäisen sen selkääni.

– Mä tuuun sinnee, jos sä et tuu hetii, kuulen tutun äänen huikkaavan edestäpäin.

– Tullaan, tullaan. Moon tulos jo, vastaan ja työnnyn itsekin pensaikkoon.

Täällä on paikoittain kulku hankalahkoa. Maan pinta on kylläkin yleisesti ottaen suhteellisen tasaista, enimmäkseen jusssinpartaa ja muuta kursuheinää työntävää, hiekkapohjaista kuivaa kuolppanaa. Vain siellä täällä on jokunen kivi tai korkeampi jumpura. Ne katson viisaammaksi kiertää, kun painavan kantamuksen keralla niiden päälle nousta. Mutta ne koivut... Ei mitään etelän suoravartisia runkopuita, vaan tuollaista miehen käsivarren vahvuista kiperän kaperaa väkkyrää, jolla on jo ikääkin ties vaikka millä mitalla. Voipa olla sata vuotta, enemmänkin. Niin on jo runko jäkälässä ja oksat sammaleessa. Paljon on niissä jo lahoa. Mutta tuo kasvutapa, tuollainen mahtava pensas. Lähtee kyllä yhdestä emopisteestä niin kuin pitääkin, vaan sitten työntää varsia joka suuntaan. Ensin pikku pökäyksen maata pitkin ja sitten kun on vauhtiin päässyt, niin vinottain neljänkymmenenviiden asteen kulmassa metrin, pari. Nyt koivu on omasta mielestään saavuttanut riittävän laajuuden, joten jäljellä oleva puhti työnnetään sitten kasvattelemaan latvoja vielä himpun verran ylöspäin. Oksan vänkkäröitä kasvattelee siinä samalla joka paikasta kaiken aikaa kaikkiin suuntiin. Täten muotoutuu melkoinen pehko. Ja kun näitä oman elintilan etsijöitä, tunturikoivuja, on tiuhassa, niin koetapas mennä siitä ryteiköstä reippaasti läpi. Itse luulee joskus menevänsä kuin ruhtinas näistä runko- ja oksaholveista vain päätään arvokkaasti nyökäyttäen, vaan aina joku riettaan käkkyrä tarraa rinkan yläosista tukevan otteen ja nykäisee voimalla takaisin. Siinä sitten rohoot pitkin pituuttasi selälläsi mättäitten välissä ketarat sätkien. Saa siinä hetkosen puheltaa ja pinnistää ennen kuin jälleen on pystyssä tarakkansa kera.

Pääsenpä sentään Murrini turvaksi mörköjä vastaan. Hentoinen tuulevire on sillä aikaa ajanut usvan jonnekkin meidän tulojäljillemme. Aurinko ei silti ole ainakaan vielä uskaltanut näyttäytyä.

Kuljeksimme hissukseen ylöspäin kohoavaa uomaa, jossa ei enää näy edes vettäkään.

– Harvoinkos ne vedet kuivuvat kesällä lämpimässä, tyynnyttelen itseäni ja kumppania. – Edessä on kartan mukaan vielä isoja vetisiä lompoloitakin, huomauttaa toinen minä, eikä tämän suunta ole oikea... Vetää pari kompassin jako-osaa liikaa vasemmalle aika ajoin. Ei koskaan oikealle.

Tukahdutan kuitenkin riitasoinnut mielestäni. Täytyyhän uoman viedä meidät lompoloille! Kunnes yht'äkkiä... Koko matalahko syvänne, tuo vesihelmien vuosien saatossa itselleen muovaama, on kadonnut. Minne? En edes huomannut!

Väliin näyttää syntyvän usvasankaleita, jotka hiljainen tuulenvire kuitenkin vie mennessään. Jatkamme nyt vain suoraan eteenpäin kompassin näyttämässä suunnassa, jossa lompolorivistön täytyy olla jo aivan edessämme.

– Mutta miksi me nousemme aina vain jyrkästi korkeammalle, vaikka meidän pitäisi kulkea alhaalla laakson pohjalla purouomaa seuraillen? Kuuluu taas varoittava toinen minäni toimittavan.


Sumutuhrua syntyy nyt jatkuvasti vain lisää lujenpaa vauhtia kun tuuli kerkiää sitä pois mättämään. Alkaa äkisti muodostua tosi murkukeli, sakea, paksu ja täysin läpinäkymätön kuin ohrapuuro. Kun vaellamme eteenpäin, niin utuisessa harmaudessa muutaman kymmenen metrin päässä näkyy männynkänkkäröitä, jotka vain katoavat ja palkisella selvästi olevia poroja, jotka lähemmäs tullessamme juroutuvat kivipaasiksi.

Silloin alan vakavasti kuunnella ja myös uskoa sitä toista varoittelevaa ääntä. Tajuan, että olemme jostain syystä poissa oikealta reitiltä, enkä ole enää mitenkään vakuuttunut edes kuljetun matkan määrästä. Olemme, niin kuin sanotaan, hukkateillä.

Eihän meillä mitään todellista hätää ole, aprikoin ja katselen karttaa ja kompassia. Etelässä, kulkusuunnassamme noin viiden kilometrin etäisyydellä on tuttu ja turvallinen Maddib Ravadas ja kaikilla muillakin suunnilla näyttää olevan suurehkot joet. Kartalle niin paksulla piirretyt, että en ollenkaan usko niiden kuivuneen ja siten jäävän huomaamatta ylitettäviksi. Meillä on teltta ja niestaa ainakin viikoksi. Ja mikä kaikkein parasta, nythän on kesä ja kärpäset. Siispä ei syytä huoleen!

Murrin punainen rinkka jutaa jonkun metrin edelläni.

– Onpa hyvä väri tällä kelillä, tossa sun rinkassas, toimitan hänelle jotain puhuakseni.

Rinkan päällä heilahtelee harmahtavaan, läpinäkyvään muoviin sateelta suojaan pantuna makuupussi.

Hän ei kuule. Jatkaa tasaista tassutteluaan rinnettä ylös ja minä juovattelen perässä.

– Hei Erkki, kato, me ollaan paljakalla. Kaveri on pysähtynyt ja kääntynyt. – Eiks meijän pitäis kohta olla jo niillä järvillä? Huilitaan vähä.

Koivukin on jo jäänyt tällä korkeudella pois maisemasta, jos tässä nyt kannattaa maisemasta puhua, kun näkyvyyttä on niin kovin hintsusti. Koivu, tuo tuntureiden sisupussikaan ei pärjää täällä tuntureiden paahteissa ja hiivareissa. Olemme siis ohittaneet uurron, puurajan huomaamattamme. Eipä ihme tässä kelissä.

Alan tutkia karttaa tarkemmin. Taidamme olla kohta neljässäsadassa metrissä, koska uurto näyttää olevan siinä jonkin verran kolmen ja puolensadan yläpuolella näillä tuntureilla ja samoin laakson pohja, jossa meidän pitäisi olla. Kunpa tietäisin missä se laakso on. Löytyisikö se mahdollisesti oikealta vaiko vasemmalta? Veikkaan mielessäni oikeaa puolta, koska se minun vetämäni palas tuntui vetävän ajoittain hivenen liikaa vasemmalle.

Onhan täällä paljakallakin koivua kasvamassa. Saappaan anturan alle sitä riittää tallottavaksi. Aivan oma lajinsa, jota äkkinäinen ei heti koivuksi hoksaakaan. Varsi mataa maata myöten useana haarana eri suuntiin, kuten alempana kasvavalla tunturikoivullakin. Pituutta tällä vaivaisen varvulla on jalan verran ja paksuutta tyvessä kuin lyijykynällä. Latva nousee huimaan kolmen, neljän tuuman korkeuteen. Lehdillä, joita on paljon, on kokoa saman verran kuin poatsun pään kokoisen pikkumiehen pikkurillin kynnellä.

Murrikin ynnäilee tietysti asioita yhteen ja huomaa toki hänkin, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. On sen verran tyttö pitänyt kompassia ja karttaa kännyssään näillä yhteisillä jotoksillamme, että häntä ei aivan jymäytellä. Hän rupeaa silmin nähden hermostumaan ja kyselemään jotta olemmeko varmasti oikealla uralla.

– Ei tässä nyt mitään ihmettä oo sattunnu, mitä nyt pikkasen ollaan reitistä sivulla, yrittelen huolettomasti selitellä. – Kyllä kohta vettä rupee näkyyn. Tossahan ne lompolot on ihan kohta tuntumassa.

Nousemme aika jyrkästi tunturin kuvetta ja ajattelen että ylös päästyämme riittävän korkealle, niin varmaan näemme missä olemme. Pikkuisen olen minäkin huolissani, niin kuin pala olisi kurkussa. En ollenkaan siitä missä olemme tai miten täältä selviämme. Ainoa murheen syy on se kun tiedän kaverini niin kovasti näitä asioita funtsivan ja niistä kovaa huolta mielessään kanniskelevan.

Etuvasemmalla harjanteella on harmaassa sumun tuhrussa jokunen suuri ja tumma lohkare. Oikealla äärimmäisenä oleva näyttää liikkuvan.

– Kaikkea sitä ihminen kuvittelee, kun ei kunnolla näe, pyörähtää mieleeni.

Katsoa tihrustan sumun läpi. Kylläpä nyt on kumma, kun toinen kivi näyttää venyvän ylöspäin toisesta päästään. Siinä kiven jantturan päällä kasvaa käkkäräistä koivua. Katselen hetken muualle ja sitten uudelleen noita maahisten manaamia kiviä. Siellä muutaman pulterin vierellä seisoskelee pari komeaa poroa. Toisella, hirvaalla, on muhkeimmat koskaan näkemäni sarvet. Tuossa on se äsken näkemäni koivunkäkkyrä. Valtava, tukeva kruunu, jota se kantaa korkealla majesteetillisella ryhdillä. Ovat liian komeita, lienevät etiäisiä, maahisten eloa.

Tovin saamme niitä tarkkailla, emme montaakaan sekuntia, sillä aikaa kun nulppo hamuilee jotain kivien välistä suuhunsa. Omasta mahdistaan tietoinen valtias pitää meitä tarkkaan silmällä. Sitten toinenkin nostaa päänsä, molemmat katsovat hetken toisiaan. Samaan aikaan kääntyvät, kuin olisivat asian jo etukäteen sopineet, meille merkin annettuaan ja lähtevät lenkottelemaan tunturiin.

Tuon eläimen liikkuminen maastossa on jotain aivan uskomattoman juhlallista. Siinä on ripaus koikkelehtimista suorin polvin, toinen höyhenen kevyttä liihottelua yli esteiden, hyppysellinen jäntevää liikettä ja loppu on sitten päättäväisen määrätietoista eteenpäin menoa. Porohan ei koskaan kävele, paitsi silloin kun on aterialla, vaan aina valveilla ollessaan on tuossa hurmaavassa liikkeessä, jonka katselemisesta en ole saanut tarpeekseni. Noin nuokin villit paljakoiden ja jänkien asukit tuossa katoavat sakeaan murkuun.

Kun sitten vihdoin olemme päässeet kipuamaan ylemmäs, lähelle sitä paikkaa, missä äsken näimme nuo kauniit elikot, olemme tosi sakeassa pilvessä. Näkyvyyttä on siinä vajaa kymmenen metriä. Eipä siinä voi paljoa tuntureitten muotoja vertailla kartalla näkyviin. Ei näy pahta, ennen kuin päänsä siihen puskee. Ei erotu kuru, ennen kuin toinen jalka sinne lipeää. Ei siinnä lompolo, ennen kuin raikas vesi saappaan varrensuusta sisään holahtaa.

Huomaan Murrin olevan todella huolissaan ja yritän siinä laukaista tätä jännittynyttä tilannetta laskeskelemalla leikkipuheita, vaan eivät ne näytä ollenkaan sopivan hänen nykyiseen mielentilaansa. Ei mene sellainen juttu ollenkaan perille. Ärsyttää vain, hermostuttaa lisää. Vakuutan ettei meillä tässä todellakaan ole minkäänlaista aihetta tosi paniikkiin.

– Kyl koht'puoleen asiat klaaraantuu. Pakkohan tän on selvitä.

En muuta keksi kuin kulkea hissukseen eteenpäin kompassin suuntaan, vaikka olenkin kartalta pudonnut. Jos ei muuten selkiinny niin ainakin viiden kilometrin päässä tässä suunnassa kahlaamme Maddib Ravadakseen. Jos emme löydä enää sitä laaksoa, niin joudumme menemään sinne vain korkeiden tuntureiden ylitse.

Olen jonkun metrin edellä ja Murri laahustaa perässä. Aina muutaman askeleen otettuani katsahdan taakseni, jotten hukkaisi vaimoani. Koetan tietenkin kaiken aikaa saada jotain tolkkua ympäröivästä maastosta, jotain vihjettä, jonka perusteella voisin paikantaa sijaintimme. Vaan toivottoman tuntuista puuhaa se on. Siispä vain hissukseen eteenpäin.

Olemme juuri saapuneet suuren paaden kupeelle. Jokin kumma voima vain vetää tänne liikaa vasemmalle. Tässähän ne porot juuri äsken olivat ennen haihtumistaan usvaan.

– Erkkii. Kato Erkki, hihkaisee yht'äkkiä Murri voimallisesti takanani.

Minä oikein säpsähdän ja väkkäränä pyörähdän ympäri. Mitä ihmettä siellä on? Onko karhu, välähtää äkkiä mielessäni.

Karhusta on meidän porukassamme puhuttu säikkyyn tapaan. Onhan se kieltämättä suuri. Sillä on jykevät kynnet, paljon aikaansaapa kämmen ja laaja kita. Murri ei suostu sellaista täällä kiveliössä aivan vapaaehtoisesti kohtaamaan. Siksi meidän jotoksemmekin pyritään kulkemaan mahdollisemman kaukana karhumaista.

Mitä näenkään? Maisemaa ei entiseksi tunne. Se on muuttunut muutamassa sekunnissa. Tuuli on repäissyt pilvipeitteen halki ja näemme edessämme tunturin juurella laakson, sen pohjalla soljuvan kapean puron ja myös ne lompolot. Ylhäällä takanamme rinteellä välkkyy auringon sädekimpussa pienoinen lampi.

Nyt tiedän tarkalleen sijaintimme. Olemme tulleet lompoloista jo lähes kilometrin ohi ja puolisen niiden vasemmalle puolen. Otan siinä kompassiin kiireesti suunnan alhaalla näkyvään puron polvekkeseen, johon laskee toinen, pienenpi.

Siinä samassa näkyvyys on taas kymmenisen metriä. Pilvet löivät jälleen kättä, syleilevät ja kietoutuvat toisiinsa. Hyvä kun kerkisin suunnan tarkistaa.

Nyt ei meidän sakissa ole paikkaa pelon peikolle, ei siitä häivääkään. Se taisi sotkeutua äskeisiin pilviin ja mennä niiden matkaan. Tilanne on täysin lauennut ja juttu taas luistaa helpottuneen liukkaasti. Enpä luonnottoman vikkelänä.

Rinteessä alempana löydämme ihastuttavan kaltion. Sen päivänpuolella oleva mätäs, joka ulottuu veteen, on tumman punakellervän rahkasammaleen peittämä. Mättään laelta kiemurtaa alaspäin skierrin vihreitä koukeroisia varsia. Auringonnousun puolella on samanlainen matalampi punamätäs, mutta sen rinne työntää tumman vihreää kaarnikkaa ja vaalean hopeankarvaista pajua. Etelänpuolelle virtaavan veden haarojen saarroksiin on jäänyt ruskea katajankoukeroa kasvattava sammalmätäs. Kaltion ja puron pohja on peittynyt punertavilla ja pyöreillä kivenjuntturoilla, jotka pintaan päästessään kasvattavat itselleen harmaan eri vivahteissa läikähtävän karhean jäkälätukan.

Katsastamme murkinatauon paikkaa, sillä nyt tuntuu olevan sen aika. Käyn koukkaamassa vettä äsken ohittamastamme kaltiosta. Minä pistän spriitä Trangian polttimeen pienen männyn juurella. Täällä on juuri sataa ropistellut, koska jäkälämatto, jolle keitintä asettelen, tuntuu pehmeän myötäävältä. Nyt on kuitenkin aurinko jo kurkkimassa ja pistelemme kamppeitamme oksille kuivumaan.

Lämpimän kupposen odotuksessa Murrille tulee vilu ja minä kaivan rinkastani kaiken varana olevan tuulipuvun, joka kylläkin on hänelle hulppeesti liian suuri, mutta taatusti tuulenpitävä. Ja sinne hän uppoaa hyylöön hiivarilta, joka ajelee vielä viimeisiä tumman harmaita sadepilven retaleita taivaankupua kannattelevien lakipaljakoiden suojiin. Ei paljoa nenännykeröä tytöstä jää näkyviin.


Siinä teetä hörppiessämme ja leipiä mutustellessamme muistamme toki kuulleemme, että näillä tuntureilla ovat monet muutkin menneet harhaan, paljon meitä kokeneemmatkin ja pahemman kerran.

– Nämät tunthurit on maahisten ja taika pithää, että kompassi sitä kumarthaa. Ei mahti piisaa, ei neula pohjan päällä pidä, sanoo lapin äiji ja kait sitä tervejärkisen, varovaisen vaeltajan on uskominen. Ei kannata turhia uhitella ja itseään tarpeettomasti vaikeuksiin saattaman.

– Olikohan nekin pari poroo siell tunturissa maahisten eloo. Ainakin ne opasti, houkutteli meijät sinne ylös harjanteelle. Juuri siihen paikkaan, jost se pilvi repes ja lompolo vilahti näkyviin, aprikoimme.

Nyt matkaamme lähes suoraan etelään. Kevyt on kulkijan astua. Tuuli hiljalleen suhistelee koivuissa ja humajaa matalissa hakolakeissa. Astelemme myötämaata kunnes olemme ylittäneet Maddib Ravadaksen. Nyt alkaa tuntua että tähän rupeamaan on jo kertynyt riittävästi kilometrejä ja sopivasti jännääkin. Onpahan ollut ennen kaikkea terveellisen opettavainen kokemus.

Syynäilemme ympärillemme ja koetamme niiltä sijoin löytää mahdollisemman lupsakan leiripaikan. Täällä ei kylläkään näytä olevan minun lempiasentoani, tasaisen upottavaa kaarnikkamattoa, joka takaa ihanan pitkän unen. On muuten paljon parempi kuin kotipatja. Vankka viettää hiljalleen ja hakolakit kasvavat aihkeiksi. Täällä tehokkaan metsätalouden ulottumattomilla, lähes kirveen koskemattomassa kairassa humisee vielä tuulessa juhlallisia keloja. Osa näistä on, kuten pitääkin, jo liekoina. Tuon juurikruunu suurta kiveä kannatellen ja tämä jo sammaleen alla kohoharjana, muistona menneiltä vuosisadoilta. On täällä muitakin vaellellut. Noiden hulppeiden aihkien juurella näköpiiriin iskostuu jonkun muinaisen kulkijan jälkeensä jättämä jo voimakkaasti nurmettunut tulistelupaikka. Hetkisen alempana on toinen, nuorempi, vaan ikää on silläkin jo vuosikymmeniä. Reunakiveyksen vierustalta hän tai joku muu on sahalla kaatanut suuren kierteisen kelon. Siihen se kuitenkin on jätetty halkaisijaltaan lähes metrin mittaisen kantonsa viereen liekoutumaan. Miksi mies on mielensä muuttanut?

Tässä on meille perinteikäs asentopaikka, joka muillekin on kelvannut. Eipä ole meidänkään syytä sitä siksi karsastaa. Ei asentopaikka tästä vaihtamalla parene. Siispä rinkat joutuin lepoon varvikkoon kilpikaarnaista vasten ja taloksi vain.

Siinä leiriaskareiden lomassa, ennen sammahtamista, silmä kiintyy väkisin maisemaa hallitsevaan Jäkäläpäähän ja sitä uurtavaan Karakorvenkuruun. Kurussa, täältä parin kilometrin päässä, hohtaa valkeana kalla, kesäinen lumipläikky. Se kutsuu, vetää puoleensa...

–Kukahan lienet ollut ja millä asioilla silloin liikuit kun asentosi tähän laitoit, mietin raukeana. Olitko poropaimen vai vieras alppijääkäri?

Tulee kummallinen olo. Kunpa pääsisi ...noihin aikoihin... menneisyyteen, niin... Edes vähäksi aikaa tarkemmin tiiraamaan.


Aihki auringossa

Aamusella, tosin taitaa jo olla päivä joltisen pitkällä, heräilemme pitkän, syvän ja rauhaisan unirupeaman täytyttyä. Nyt alamme hissukseen valmistautua jo kauan sitten alkaneen päivän jotokseen. Minä syön niin että napa natisee, sillä eihän muuten minunlaiseni äijänretlajes oikein pääse herättyään kunnolla käyntiin. Murri taasen tyttömäiseen tyyliin napostelee kuin terhakka tunturitulkku. Ei hän koskaan ole heti aamusella herättyään syönyt kuin jonkun pikkuisen murenan ja painikkeeksi kallistellut kupposen teetä. Näin menevät mieltymyksemme aivan vastakkaisia linjoja pitkin, vaan kumpikin saavuttaa omalla tavallaan tasapainoisen heräämisen päivän askareisiin.

Lähdemme jutaamaan länteen. Murri kulkee edellä vauhtia säännöstellen, jottei hänen tarvitse turhaan puuskuttaa. Minun perusvauhtini on pitempien koipieni ansiosta huomattavasti räväkämpi. Pitemmistä kintuista johtuu ilman muuta kovempi vauhti, selittelee parempi puoliskoni. Ei auta, vaikka joskus olen koettanut kertoa omasta mahtavammasta massastani joka on ladottuna pitkille koiville kuljetettavaksi. Olenhan myös puhunut jostain sellaisesta kuin peruskunnostakin, vaan turhaa sellaisia on yrittää tolkuttaa. Murri sanoo vain että pitkät kintut ja kovempi vauhti ja sillä sipuli.

Katselen hänen tasaisen rauhaisaa menoaan takaapäin. Päässään hänellä on vihreä, hulvattoman leveälierinen, tiuhalla mustalla verkolla varustettu hyttyshattu. Huolimatta sen valtaisasta koosta tuppaa päähine kuitenkin piiloutumaan rinkan päällä olevan, rullalle kierretyn makuualustan taakse. Suuri rinkka peittää sitten lähes kaiken muun. Vain siniset, puna-keltakoristeraitaiset kumisaappaat ja pätkän verran niitten varsiin tungettujen farkkujen lahkeita jää näkösälle. Väliin mättään kierrossa, jonka aikana hän on joltisen verran poikittain minuun, vilahtavat vihreän maastotakin hihat hetkeksi näkösälle rinkan sivuilla.

Tuokin takki on jo kauan ansiokkaasti meidän perhettämme palvellut. Ensin se hankittiin vanhemmalle pojalla, tuollaisena teddyvuorillisena maiharina. Kun sitten vuosien vieriessä Mika puski päätään korkeammalle ja hihansuut pyrkivät lähentelemään kyynärpäitä, niin Tomppa pikkuveljenä sai takin omakseen. Eihän se takki vanhemmallakaan pojalla hartian leveydestä kiinni ottanut, vielä tuossa iässä, mutta kun sen pituus jäi turhan heppaiseksi. Vuoden tai vähän toista kerkesi nuorimmaisemme harmahtavan sammaleen vihreää kangasta kulutella, kunnes perinnönjaossa tuli äidin vuoro. Olipa hyvä että siinä oli irrotettava vuori, niin että sitä voi käyttää näin kesälläkin. Vaan jonkin verran näyttää vaatekappale jo olevan Lappia kiertäneessä kunnossa. Hyvä takkihan se kuitenkin vielä on. Täyttää täysin paikkansa täällä kiveliön jotoskeikoilla, kuruissa, kairalla ja paljakalla. Täällä kamppeet ovat tosi tiukoilla, kun monenlaista rakkaa ja pirunpeltoa kihnuaa ja kierrellen pajurutoa ramuaa. Siitä toivottoman tuntuisesta pöpeliköstä läpipuhkoreittiä jänkien vesien varrella kuitenkin toiveikkaasti etsii. Siellä ei aina tahdo ihmisen mentävää aukkoa löytyä ja silloin on pakko vain väkisin paineskella ja tasapainoilla kivien mokeloilla joka suuntaan sörröttävien oksien ja varsien rajussa syleilyssä.

Luoteessa, tuolla parin kilometrin päässä, täältä pehmeän pyöreältä näyttävän Ladnjoaivin eteläisen keron rinteillä kiertelee jokunen poro. Enpä usko niiden sinne syötävän takia menneen, niin näyttää kuivalta. Luulisin niiden sieltä olevan hakemassa jonkinlaista oloaan helpottavaa tuulenvirettä liian suuriksi paisuneita räkkäparvia karkottamaan.

Vilkuilen välillä muuallekin, vaan enimmän osan aikaa kuitenkin pääni itsepintaisesti pysyy kääntyneenä vasemmalle ja katse hakeutuu kuin vangittuna Karakorvenkuruun ja siellä viestittävään valkeaan täplään. Mikä ihme siinäkin katsetta ja ajatusta vetää puoleensa

Kaksi mustaa, suurinokkaista kaarneenklonkkua kailottaa korkealla ja suuntaa lentonsa kaakkoon. Minun mielestäni tuo lintu, jota lannan mies korpiksi kutsuu, on hyvinkin sympaattinen kaveri. Tahtoisinpa olla väärti senkin kanssa.

Aurinko porottaa täydellä terällä sinisen taivaan korkeasta kupurasta ja vettä lirutellaan kenttäpullosta alas kurkkuun. Onpahan reitti kuitenkin valittu siten, että oja virtailee aivan vieressä vasemmalla, niin ei juotava pääse loppumaan kesken kuuman päivän. Jonkunlaista märän jänkääntyvää kelukkoa näyttävät rannat olevan, vaan virtaahan vesi siinä kuitenkin.

Räkkä laulaa uupumattomin siivin valtaisina parvina hiljaisen sirraavaa ylistystään kuumalle, ihanan helottavalle kesäpäivälle.

Meillä kumpaisellakin on vaatetta aivan liikaa päällä. Istahdamme hetkeksi vantteran, matalakasvuisen mutta melkoisen tuuhealakkisen räkämännyn osittaiseen varjoon. Lienee tämänkin ikä olevan jo sadoissa vuosissa laskettavissa. Ripustan ensiksi armeijan mallisen karttalaukkuni sen jo kelottuneisiin alaoksiin.

– Mitenkähän sinunkin alkusiemenesi tänne on tullut, jutustelen aatoksissani viereiselle aihkille. Kyllä kait ne linnut kuljettaa ja kylväessään kunnolla lannoittaa kun pruiskaisevat valkian ja mustan kirjavat sisältään.

Saman tien pudotan muutkin kantamukset sianpuolavarvikkoon. Kuoriudun ulos vihreästä päällystakistani ja nostan sen männyn kuivan alaoksan kannateltavaksi. Siinä viereisellä oksalla keinahtelee jo lähes olemattomassa tuulenvireessä punaisessa punoksessa minun kompassini, jonka olen saanut joskus Murrin veljeltä, Rukilta. Se tuli Suunnnon liukuhihnalta ensimmäisenä omaa sarjaansa. Rukki on Suunnolla työnjohtajana, ja siitä hän sen minulle nappasi, ensimmäisen.

Seuralaiseni siirtää päältään punaraitaisen neulepuseronsa rinkan läpän alle. Rintarisku, sarvesta veistelty poatsu heilahtelee hänen povellaan nahkahihnassa.

Riisumme saappaat, levitämme niiden hiestä märän sisällön varvikkoon. Siellä on matalan männynjantturan latvassa jalkarätit, skierrillä löhöää villasukkia ja matalalla sianpuoliamatolla ohuempaa pumpulisukkaa sekonaan. Annamme niiden kaikkien hetken aikaa melkein kihisten höyrynä kuivahdella. Paljaat varpaat nautiskelevat auringon lämmöstä ja pienestä tuulenvireestä.

Tuleepa siinä istuessa mieleeni mainio tuuma. Kehotan kaverianikin tulemaan mukaani, kun olen lähdössä vajaan sadan metrin päässä virtailevan kursuheinää rannoillaan lykkivän puron rantaan huljuttelemaan varpaitani raikkaassa vedessä ennen kuin taas jatkamme patikointia.

Ympärillämme on kuollutta koivikkoa. Vain siellä täällä on jokunen laholta näyttävä runkopahanen saanut viheriöivän pienen oksatupsun tyvellensä ja vain muutama sitkeimmistä latvaansa. Siitä on jo suuri määrä vuosia, kuka niitä tarkkaan on räknännyt, kun täällä kävi täysi tuho koivujen kimppuun. Silloin pikkuinen perhonen, liekö ollut joku mittari, tai vastaavanlainen, teki täällä aluevaltauksen. Siinä se sai pieneen päähänsä oivan tuuman ja syötti nämä koivikot koikollensa, tuolle hassunkurisen tarmokkaasti matkaansa mittaavalle. Näitä koivikon lahotorsoja on täällä pohjan perillä paljon. Enpä määrää tiedä, vaan olen minäkin varmaan satoja neliökilometrejä tällaisia katsellut. On siinä ollut melkoinen toukka-armeija leukojaan natisuttamassa. Eipä niissä syömingeissä miljoona koikkoa ole ollut kuin pieni joukko jossain syrjäkulmalla. Tuho näyttää vieläkin vuosien kuluttu lähes täydelliseltä.


Karhu

Kauempana edessä, parin–kolmensadan metrin päässä etuoikealla on käkkäräkoivujen siimeksessä jotakin ruskeaa. Kun sitä oikein koetan tarkkaan katsoa, niin tuntuu että se nyt on hieman eri paikassa kuin hetkeä aiemmin. Se näyttää liikkuvan hiljalleen.

– Nyt pää kylmäks. Siell on karhu. Ei voi olla. Mutta kuitenkin, jos... iskee välähtäen mieleeni. – Vaan eipä se ihmistä yleensä hätyytä, vaan väistää huomaamattomasti sivummalle.

En uskalla sanoa Murrille mitään tästä mieleeni osuneestä havainnosta, sillä olen varma että hän vauhkoontuu, ainakin pelkää aivan tuhottomasti. On paras jatkaa vain rauhallisesti eteenpäin. Ehkäpä siellä ei ole mitään ihmeenpää. Kiven kylki? Poro? Seuraan silmä tarkkana sitä samaista koivupuskaa. Sormet hapuilevat oikeaa reittä. Kyllä se puukko tuntuu olevan tallessa. Siirrän pitoläpän sivuun, että saan tarvittaessa tukevasti ja nopeasti kahvasta kiinni.

– Heppainenhan puukko on karhunkaatoon, pyörähtää mieleeni. – Mutta varmasti isken sen mitä kerkiän. Kyllä jää painikaverillekin minusta muisto. Silmään survaisen koko terän mitan ja sitten vielä toiseen. Kämmenpohjalla koetan vielä iskeä puukon perään, että sais sen uppoon kokonaan aivoihin. Son ainut mahdollisuus, jos karhu todella tulee päälle. Ei siinä kyllä paljon kerkii, mutta jotain...

Vilkuilen ympärilleni jos jossain lähistöllä olisi sopiva seiväs, jota voisi käyttää keihäänä.

Lähestymme hiljalleen, vinottain. Vedän aivan tarkoituksella omaa kulku-uraamme enemmän vasemmalle, jotta tuo tuolla ei saisi vaikutelmaa että olemme tulossa kohti.

– Meidän on kuljettava rauhallisesti. Ei mitään paniikkia. Me ei hyökätä. Älä vaan sitä luule. Ei sun tarvitte ruveta puolustaan ittees eikä pentujas, puhelen ajatuksissani sekä karhulle että itselleni.

Oikea käsi näpelöi puukonkahvaa. Kokeilen ja varmistan että se on kunnolla tupessa, eikä vain pääse vahingossa putoamaan. Sen täytyy myös takeltelematta lähteä käteen, jos sitä tarvitaan, sillä silloin saattaa olla pirunmoinen kiire.

En näe äskeisten koivujen luona enää mitään ruskeaa. Eikä missään lähistölläkään ole epäilyttävää hahmoa tai liikettä.

– Älä nyt vaan ukko hermostu. Ei me sua uhata. Me mennään vaan tästä jonkun matkan päästä ohi, koetan vakuutella pedolle hiljaa ajatuksissani.

Nyt väliä koivuille on enää satakunta metriä. En näe mitään ruskeaa vieläkään. Vai oliko se tuolla toisella puskalla? Koivikko muuttaa koko ajan muotoaan, kun liikumme.

– Mikähän se nyt noista oli.. Voi hitto. Ei... Ei näytä sielläkään olevan mitään. Onkohan väistänyt meitä? Varmasti on huomannut, jos vain on siellä ollut, mehän liikutaan aivan aukealla. Se on siirtynny pelossaan ja varovasti kauemmaks meistä, ajatus yrittää toivorikkaana päästä esille.

– Vaan, jos kuitenki se vielä hyökkää. Voi hitto sentään. No kyllä tästä selvitään. Hyvä että Murri ei oo huomannu mitään hälyttävää. Kulkee onneks aivan rauhallisesti.

Aivot on tuhottava. Kurkun leikkaus on liian hidas konsti, kestää liian kauan ennen kuin se siitä tokenee. Veri tulee niin hitaasti. Silmien kautta on ainoa tie puukolla. Molemmat puhki, niin ei ainakaan nää. Jos tulee päälle, niin heti ensteks rinkka pois selästä. Otanpas jo vyön soljen auki. Täytyy toimii nopeesti. Aivot hiovat taistelustrategiaa kovan paineen alla.

– Oispa ny se Nakaiji mukana, niin pääsis alottaan jo parin, kolmen metrin päästä. Ei tarttis laskee ihan kiinni. Avonaiseen kitaan, kaularanka murskaks. Sinne menis koko rulla, seitsemän kutii niin nopeesti ku vaan kerkeis lipasimesta vedellä. Vasta parista metristä alottaisin ampua. En mä tahdo tappaa sua. En mä taho sulle mitään pahaa. Pysy siellä vaan rauhassa. Pakko mun on puolustaa Murria ja itteäni.

Loitonnumme jo paikalta rauhaisaan tyyliin, vaan kyllä minun pumppuni hakkaa ja kädet näyttävät hieman vapisevan. Taitaa olla kovasti adrenaliinia veressä.

– Älä ny enää lähde sieltä tulemaan, pyytelen kuntsaa. – Näethän että me mennään jo omia teitämme. Oo vaan ihan luknisti. Ei mitään hätää. Toivottavast toi Murri ei lähde juokseen karkuun, jos toi elikko koettaa pelotella. Sillon siltä vois vietti repsahtaa laukeemaan ja se lähtee pian perään. Älä lähe Murri vaan juokseen. Ei sille pärjää juoksussa kukaan. Lylleröltä näyttää, vaan onpa vaari vikkelä liikkeissään.

Vielä pitkään vilkuilen taakseni ja olen varuillani. Mitään erikoista en kuitenkaan siellä huomaa. Vielä puolen tunnin kuluttua tunnen sormieni vapisevan.

– Vaan olikohan siellä joku, tai ...Ei kai siellä nyt mitään.. Kuiva katajapuska. Mutta kuitenkin, ajatukset ajavat kehää päänahan alla.

– Saattoipa olla, vaan luultavimmin ei mun tielleni sellaista eksy. Oishan se jännää joskus tavata itte mettähinen maastossa, noin sopivalta etäisyydeltä tietty. Sais tuo lähellekkin tulla, kun ei vain kiinni yrittelis .

– Enpä taida vielä kertoa tästä Murrille. Turhaan vain alkaisi pelätä. Minä jännäsin jo aivan tarpeeksi. Se riittää meille kummallekin. Ehkä sitten joskus... Kotona...


Vedenjakajalla

Kuljettuamme tunnin, ehkä puolitoista, tulemme laakealle nevalle, jossa vesi hiljalleen virtailee vastaamme yhä vain pienenevänä plirusena lettosarojen ja sammaleiden väliköissä. Tuskin huomattava vire liikuttelee lumenkaltaisia untuvaisia pilvipalleroita kohti kaakkoa. Lupailee vielä paistetta huomiseksikin. Hyvähän se vain on. Minun luontoni kestää paremmin päivän porotuksen kuin samanmittaisen kuurosateen. Molemmissa varmasti tulemme hyvin toimeen. On niitä useasti kokeiltu kumpaistakin. Kivaa se pakkanen ja lumen pöllytyskin on, vaan niitä tuskin on ihan heti tällä reissulla tulossa.

Jo tulee vastaan puolen neliömetrin laajuinen mutaplutakko, jossa kuhisee muutaman millin syvyisessä lämpimässä liemessä satoja pieniä sääsken toukkia. Onhan minulla jano, vaan ei vielä sitä suuruusluokkaa että tekisi mieleni tuosta keitoksesta suuhuni ryystää. Siinä niitä maan pienemmyksiä pyörii ja vipeltää. Kaikki varmasti omasta mielestään ovat niitä maailman ensteks tärkeitä, napoja. Aivan samoin kuin me ihmisetkin itsestämme tiedämme. Pistää hieman järkeilemään omaa turhan tärkeyttään.

Sitten teen melkoisen mielenkiintoisen havainnon. Tuosta sopasta kun virtaa vesi myös vastakkaiseen suuntaan. Katselen ja vinkkaan kaverinkin ihmettelemään moista ilmiötä. Toden totta, olemme vedenjakajalla. Eipä ole kovin mahtavan näköinen tuo kahden eri joen alkulähde. Tästä samaisesta lammikosta saavat alkunsa Maddib Ravadas ja Puordnajohka. Ensin mainittu laskee vetensä itään, Lemmenjokeen ja sieltä Paadarjärveen. Toisaalle, länteen lähtevä pahaisen lirin haara kaartaa Puordnajohkana pohjoiseen yhtyäkseen mahtaisaan Vaskoon. Kun tämä kohtaa Paaterissa Lemmenjoen, siitä muodostuu valtava saari Lemmenjoen maisemiin. Tässä päässä ei saaren ympärysveden käsivarret kovin näyttävät ja voimakkaat ole, mutta kuitenkin vastaansanomattomasti toisissaan kiinni. Enpä ole tuotakaan ennen tiennyt. En ole tajunnut kulkevani saaressa, kun Ravadaksen kuruja ja kuolppanoita olen koluellut.

Juutuanjokena molemmat suuret sitten yhdessä matkaavat koilliseen, suureen ja kirkasvetiseen Inarinjärveen. Siellä aikansa asentovetenä oltuaan sitten virtaavat Paatsjoen uomaa pitkin kylmään ja kuulakkaaseen Jäämereen.

Lähdemme lounaaseen ja aiomme kiertää Jäkäläpään sen länsipuolelta. Kapuamme pienelle, mutta jyrkälle jyppyrälle tauolle. Rinkat melkein putoavat selästä, minä Murria autellen. Housun persuukset mussahtavat mättäälle ja saappaat irtoavat jaloista. Kumpaisenkin vattanahka vapisee ja Murri etsii valmiit voileivät ja minä kaivan rinkkani vasemmasta sivutaskusta termarin. Korkki auki, muovipussi leväälleen ja siitä löytyy kaikki matkanjatkon vitamiinit ja hivenaineet. Kun ei enää maistu niesta, niin sitten hetkeksi selälleen sulattelemaan ja koipiaan sekä äkämystyneitä olkapäitä lepyttelemään ennen reissun jatkoa.

Otan kompassilla suunnan Kujalan kämpälle. En tunne Kujalaa paremmin, vaan muistelen jostain lukeneeni että tämä Esa-poika on joltisenmoinen karhu, joka asustelee yksinänsä, huuhtoo, kaivaa kultaa ja kirjoittelee runoja. On saanut kirjankin julkaistuksi.

Edessämme on laajahko, melko tasainen, ja muutamien suurehkojen kuivuneiden purouomien uurtama tunturikoivua ja jäkälää kasvattava hiekkamaa, kuolpuna. Siellä sun täällä näkyy selvästi täkäläisten kultamiesten, näiden pohjoisten karujen selkosten onnensotureiden kaivamia koemonttuja. Niillä on metrin verran sekä halkaisijaa että syvyyttä. Eipä vaan näytä kaivajan mielestä keltaista löytyneen riittävästi, koska ei ole intoa riittänyt suurempien kaivausten tekoon. Eipä minun mielestäni tuollainen pikkuinen pinnan pöyhiminen kovin perinpohjaista tulosta kerro. Saattaapa sitä silti löytyä, kun pääsee lähemmäs kallionpintaa.

Tuossapa on söpön näköinen, sipulin kokoinen pahka, pystyyn kuolleen ja siihen lahonneen miehen korkuisen ja tämän käsivarren paksuisen koivun känttärän kyljessä. Pyöräyttämällä se siitä irtoaa ja äkisti rinkan sivutaskuun hulahtaa. Eiköhän panna se kotona olohuoneen seinälle muistuttamaan reippaan mukavasta päivästä sinikupuran ja korpin siiven alla.

Matka jatkuu lämpimänä. Maasto alkaa hiljalleen nousta ja minä jo ihmettelemään, että missäkös se Kujalan ketaleen kämppä oikein lymyää. Eteen tulee suurehko juolu, jossa on muutamia mahti järkäleitä. Etsin sieltä komeimman ja sille kiipeän. Tällä korkeimmalla paadella istuen tähyän ja ihmettelen luonnon ja kartan kiemuroita. Siihenhän tämäkin pienehkö rakka näkyy olevan karttaan piirrettynä, joten paikkamme on tarkalleen selvitetty. Olemme menneet töllistä ohi tosi karvan verran. Arvioisin, että ehkä sata metriä tai hintsumminkin. Kumma kun emme huomanneet. Herää epäilys, jotta onkohan enää edes paikoillaan, saatikka pystyssä. Emme lähde kuitenkaan enää sitä etsiskelemään, vaikka nyt sinne saisi tarkan suunnan ja etäisyyttä on vain kolme ja puolisataa metriä. Eipä tuon töllin löytyminen meille mitenkään tärkeätä ole, ellei nyt omanarvontunnon pönkittämiseksi. Hällä väliä, olkoon missä lystää.

Suunta on nyt itään ja siinä Murri edessänsä hoksaa kivien lomassa aivan hyvännäköiset punahantaakiset lattapihdit. Mitä nyt tietenkin pinnassa hieman ruskehtavaa punetta, vaan senhän saa pois ja öljyä tilalle, niin on meillä matkassa hyvä työkalu. Eihän sitä öljyä täällä nyt mukana ole, mutta siellä kotona kylläkin. Taskuun siitä ja odottamaan huoltoa uudessa kodissaan.

– Tultiin tuolla äsken vähän liiankin kovaa kyytiä, kertoilee Murri.
– Mikset sanonnu mitään, em mä aina huomaa.
– M'ajattelin että mennään ny niin kauan ku kintut kestää. Pudotaan sitte mättäälle peffalle, ku veto on loppu, vastaa meidän perheen sisupussi.

Päästyämme Jäkäläpään riidin juurelle jätämme kantamukset siihen ja puuskutamme ylöspäin aika ajoin nelivedolla. Törmän jyrkkyydessä on sen verran asteita, että kädet hyvinkin yltävät tunturin kupeeseen, vaikka emme me ainakaan omasta mielestämme puissa keikkuvia serkkujamme kovinkaan paljoa muistuta. Tarkoitus on nousta tiirailemaan maisemaa ja hakea selviä yksiselitteisiä maaston ja kartan yhtymäkohtia. Kaveri on hivenen kovasta vauhdista väsynyt ja kaipaa vahvistusta uskolleen, jotta pysytäänkö oikeassa suunnassa. Onhan meillä kummallakin vielä hyvin muistissa edellisen päivän hukan juntu tunturissa ja sen umpipaksuissa kontoilmoissa.

Meillä on juomavesikin kovin vähissä. Aurinko on paahtanut kaiken päivää taivaan sinestä eikä minkäänlaista etiäistäkään ole sadepilvestä näkynyt. Jo useamman kilometrin matkalla emme ole saaneet pulloihimme täydennystä, vaikka purot kartalla ovat sinisiä, niin luonnossa niiden pohjat ovat tupanneet vain pöllyämään. Vain joissain harvoissa on ollut itikoita kuhisevaa liejua parin kuksan verran. Rupeaa tuntumaan myös vähitellen siltä että kroppa pyytää koht'puoliin unta.

Meidän on piakkoin löydettävä asentopaikka, jossa on varmasti myös vettä. Yksi sellainen, joka ensiksi tulee mieleen, on luonnollisesti tässä muutaman kilometrin päässä Jäkäläpään toisella puolella. Se on se edellisenä iltana näkemämme valkean hohtava kalla.

Laskettelemme päämäärästä selvinä takaisin joutuin rinteen juurelle, josta nappaamme määrätietoisesti rensselit pykälään ja nenä takaisin kohti koillista, ja ylös jyrkkää rinnettä taas kapuamaan.

Kun vihdoin, auringon ollessa lähellä Ladnjoaivin lakea, taapertelemme tasaista paljakkaa, niin ilma on jo mukavan viileää.

On sanoin kuvaamattoman kaunista ja rauhallista. Muutamia kellertäviä ja sinipunervia pilviä on taivaalla kisailemassa kultaisen auringonpallon keralla. Hivenen alempana on määrätön joukko korkeita, tasaisen paljaita tuntureiden lakipaljakoita. Niistä etäisimmät muuttuvat aina vain sinisemmiksi ja siitä vähitellen harmaantuen ennen häipymistään horisontin pehmeän utuiseen viivaan. Kaukana luoteessa, reilun penikulman päässä, tuntureiden välissä kuin korunauhana peilaa taivaan sineä mahtava Fasku. Pohjan puolella se jo osin piiloittelee kuperalakisten oaivien kainaloissa. Kun etelämpään katse kiertää, niin tuolla lounaassa aukeaa avarat jängät, joiden mutaliejuisen karuista peikonsilmistä tuo Fasku syntyy.

Tällä kertaa siellä jää käymättä, vaikka kotona yhtenä ajatuksena käynti sielläkin oli mielessä. Vaan kyllä sinnekkin vielä joskus täytyy päästä. Pääkkösen Pave, jämäkkä ja muutoinkin mukava duunikaverini, on useasti kertoillut että Fasku on varmasti reissun väärtti. Ennen kaikkea hän on ihastunut Faskuluobbaliin ja sen männikköisiin rantakallioihin sekä herkullisen rasvaisiin tammukoihin. Hän on käynyt sillä joella useamminkin. Milloin Leämmiltä mennyt, kultamaiden kautta vaellellen suurille jänkämaille sieltä jänteitä haeskellen, joskus taas Angelin kylälle ajaen ja sen kautta lettoisen Paskajängän läpi porskutellen Ilmavoimien kämpälle. Tällä tuvalla, tai sen pihapiirissä jossain levättyään jatkanut joen rantoja seuraillen ylös latvoille. Reiskan kanssa vaellellessaan hän on sieltä saanut maittavan suolan elämän ehkä väliin harmaaseen särpimeen.

Pitjuusien jotenkin niin surumielisen haikeat huilut soivat yhtenään. Tämä on niiden koti. Noita vikkeliä juoksentelijoita on täällä ympäriinsä, kaikkialla. On lysti seurailla niiden touhuja. Kun kulkusuunnastamme kuuluu yksitotisen vakaa huilusoolo, niin siellä se tipu pilliinsä puhaltaa. Jollain kiven tai mättään kupuralla seisoo tuo ruskean kirjava koipeliini. Kun tarkkaan katsoo, niin musta kapusta sillä on kuvana rinnallansa. Lähemmäksi päästyämme se juosta kipaisee tai jos tuntee kiireen tulleen, niin vikkelästi pyrähtäen lennähtää siitä hieman sivummalle. Ei henno konserttoaan huilisti kesken jättää, vaan uupumatta jatkaa usein jo lennossa.

Keurulainen ja kumppanit

Kilometrin toisensa jälkeen hiljaa kuljeskellen tällä paljakalla annamme luonnon muhien vaikuttaa sisimpäämme. Suuntamme on kaiken tämän rauhan ja kiireettömyyden kätköissä kuitenkin yhäti aina määrätietoisesti Karakorvenkuru. Sinne ei siis ole kiirettä, mutta päästävä sinne on kuitenkin aivan lähitunteina. Tämä kuru tavallaan halkaisee Jäkäläpään tunturin, muotoillen sille kaksi erillistä nippaa, kuin hieman epäpariset neidon nattaset.

Nyt on jo heinäkuu kulunut pitkälle, niin karun syvänteen pohjalla, harmaiden teräväsärmäisten kivien vierellä ja päällä on vielä paljon lunta ja jäätä. Tokkopa se sieltä koskaan kerkiää hyrrypuroina iloisesti pois hyppelehtimään alas jängälle. Ei ylety auringon lämmittävä katse sinne riittävän pitkiä toveja. Alempana, siellä missä kurun suu aukeaa, on tuulensuojainen soppi, jonne aurinkokin jo pääsee katseellaan hyväilemään. Siellä on purossa ja sen rantamilla olevat kivet peittyneet tummaan smaragdinvihreään sammalvaippaan. Se on niin satumaisen syvän väristä, että sitä on pakko mennä pehmeästi kädellään hyväilemään. Hieman ylempänä rinteellä on sentään mustikka päässyt kukkaan. Luulenpa senkin näpäkän hallan koettavan kerätä omaan hyytävään syliinsä ennen kuin kukka kypsäksi marjaksi joutuu. Kovaa on elämä mustikalla, jos ehkä muillakin, vaan yrittää täytyy että joskus onnistaisi ja siitä saisi elämä jälleen uutta pontta ponnistaa.

Läntisellä rinteellä, pienellä tasanteella, tuulensuojaisella, on moottorilla kulkevien lapinmiesten leiripaikka. Ei siellä nyt ketään ole, onhan vain riukukodan, pistoksen jäänteet ja nuotion sija, jossa keitinselkä ottaa tukea kivestä. Siinä se on vanhan saamen viisauden mukaan kutsumassa pirua keitokselle.

On siinä myöskin riekaleinen pressukangas, köyden pätkiä, moottorikelkan telamattorisa, säilykepurkkeja ja ruosteisia kanistereita kasapäin. Kivikasan päällä on neljä–viisi tuumaa leveitä, alle parimetrisiä harmaita laudanpätkiä yhteen naulattuna. Paikan ympärillä, ikään kuin maahiset haluaisivat sitä häpeillen vaeltajilta piilotella, on tavallista skierriä ja tämän isomus-sukulaista, tunturikoivikkoa työntymässä loppuunsyödystä pallerojäkäliköstä.

Aurinko on jo korkealla ja telttamme edustalla pari nokiperhosta kirmailee ajaen toisiaan takaa. Kaukana pohjoisessa lentää liihottaa yksinäinen suuri lintu kohti Vaskoa. Saattaapa olla...., vaan mitäpä tuota arvaamaan, kun on liian kaukana.

On jälleen koittanut aika lähteä eteenpäin. Nousemme ylös loivaa kurua kunnes se vähitellen, aivan huomaamattomasti avautuu ja häipyy altamme. Tasainen hietikkopaljakka, jossa harvakseltaan pistää pintaan harmaiksi jäkälöityneitä matalia kivenliuskoja, jotka se on nielaissut, saanut siitä voiton. Muutama parin kolmen tuuman korkuinen vaivaiskoivun kasvusto yrittää vallata itselleen elintilaa tässä äärimäisen tuulisessa ja kuivassa jäkälän valtakunnassa. Jokunen matala ja kitulias männyntaimi sinnittelee näköpiirissä. Näitä uudisasukkaita on ehkäpä viisi tai kuusi kappaletta neliökilometrillä. Tunturilaki antaa jälleen pehmeästi keskeltä myöten tehden vähitellen tilaa Miessijoen latvapuroille. Täällä on avaruutta hengittää, täällä tilaa ja vapautta. Maan pinta lähellämme on yleisilmeeltään vihertävän harmaata näyttäen muuttuvan kauempana tumman vihreäksi. Vähitellen tuolla viiden kuuden kilometrin etäisyydellä uinuvat tuntureiden laakeat laet saavat sinertävän sävyn, joka hiljalleen harmaantuu mitä kauemmaksi katse siirtyy. Kauimpana sijaitseville harmahtavaan sineen liukeneville ututuntureille, jotka täältä näemme, on matkaa parisen penikulmaa.

Suuntaamme kumisaappaiden kärjet kohti Keurulaisen kämppää. Vuosi sitten olimme saaneet kutsun poiketa tupaan, jos sattuisimme sielläpäin kulkemaan. Tuskinpa minä yksinäni olisin kutsua sinne saanut, mutta kun sattui olemaan mukana tyttöihminen, tuo oma Murriseni. Kahvit luvattiin tarjota. Tämä sattui sillä samalla reissulla kun meidän ensivisiittimme Ravadasjavrilla tuli kyseenalaiseksi. Luppoilimme, keräilimme silloin voimia Pellisen kämpälla, kun sinne samaan aikaan tunki sisään suuri täyspartainen velikulta kaverinsa keralla. Täyspartaa Jussiksi kutsuttiin siinä muiden prospektoreiden seurassa, vaan kaverinsa nimen olen jo tyystin unohtanut. Tulivat Keurulaiselta, sanoivat, ja olivat matkalla rentoutumaan etelään, viikonlopuksi Ivaloon. Siinä sitten juttu luisti ja Murri hurmasi, ainakin luvatun pullakahveen verran, nämä filosofiset lapiomiehet.

Yhytämme vasemmalta kivenmokeloisen ja laakean purouoman. Vain jokunen harva, pikkuinen lammikonplitu pohjallaan siellä sun täällä peilailemassa taivaan kupuran sävyjä. Eipä ole siunaantunut vettä täännekään sitä vertaa, että virtaamaan riittäisi.

 

Tällaiselta siis näyttää kuulun kultajoen, Miessin synnyinseutu kuivana kesänä vierestä katseltuna. Jo ennen Keurulaista täältä latvoille päin olleet pari kullankaivajan kämppää on koottu turpeesta ja laudanpätkistä. Ne, kartan mukaan Ollilan ja Turkan, näyttävät olevan tyhjillään. Mitäpäs sitä vedettömän puron äärellä kultaa huuhtomaan.

Jonkun sata metriä alempana näkyy jo tuo meidän luvattu kahviasemamme, Keurulainen. Loivan notkelman pohjalla könöttelee vaalean kellanruskeita pitkänomaisia vallituksia ja korkeampia sorakasoja siellä täällä. Näistä vähän ylempänä pistää maasta esiin pari tummempaa, teräväkulmaista uloketta. Eipä näy minkäänlaista elämää valtausalueella ainakaan täältä katsottuna. Kävelemme lähemmäksi. Kovin näyttää olevan vieläkin hiljaista pihapiirissä, ei näy isäntää astelemassa pihapolulla, eikä kaiva lapio Miessin soraa. Ei tuprua korsteenin päästä harmaata savukiehkuraa taivaalle tanssiin.

Astumme siljolle, pihatantereelle, jossa ruskealla hiekalla kasvaa skierriä. Kaikkiallahan sitä tälläkin lakipaljakalla hiekkaisesta maasta sitkeästi puskee. Harvakseltaan jokunen sitkeä heinä heilahtelee tuulessa varpujen suojassa. Pari keltaista kukansykkeröä on jaksanut juurtua pihatanhuan reunamilla kököttäviä kolmea tönöä yhdistävien risteävien polkujen tuntumaan.

– Laskeppas tarakka olkapäiltäs. Ny on sitten se peffan paikka, lausahdan Murrille.

Löysäilen itsekkin kantamuksiani siljolle, kämpän seinustalle. Käyn kokeilemassa ovea, kuin varmistuakseni ettei täällä ole väkeä kotosalla. Huomaan että tarkasti on uksi lukittu.

– No voi sun vietävä. Tänne asti tultiin kahveelle, eikä talon väkee oo sitä keittämässä. Meitä taiettiin kuule pahemman kerran huiata. Vaan eipäs surra. Me ollaan nyt tänne kutsuttuja vieraita ja kait meillä on moraalinen oikeus vähän katella ympäriinsä, tuumailen kumppanilleni niin kuin itsellenikin.

Kämppä on hirsistä tasanurkalle salvostettu, kooltaan noin kolme kertaa neljä metriä. Korkeutta lienee parisen metriä, harjalta panisin mittaa reilun puolisen paremmaksi. Pinnoitteena rakennuksen seinillä on tavanomainen täkäläinen harmaa kainuunlakka.

Keskelle toista päätyseinää on istutettu tervattu ovi, joka sisäänpyrkijän toivottaa tervetulleeksi työntämällä luonnonkippuraisen koivuisen hantaakin ystävällisesti tämän kouraan. Vuorilautojen vierellä, seinällä on menneisyyden muistoina kummallakin puolella vanhat käsinveistetyt ränninpohjat. Näistä sivummalle, kummallekin puolelle on naulattu poronsarvet. Suuri laakea kivi lepää maassa oven edessä. Kamanan päällä seinällä taloa vahtii, sen tyhjänä ollessa, poron kallo. Se tuijottaa mustilla silmäkuopillaan pihalla liikkujia. Sisäkaton kannatusorsista kaksi työntyy seinän läpi oven yläpuolella. Näiden varaan on naulattu jokunen laudanpätkä suojaamaan sateilta ja tuiskuilta ovea sekä mökin hiljaista vartijaa. Toisella päätyseinällä, siis ovea vastapäätä, on rennosti laskeutuvalla vaalealla, punakukallisella verholla osittain peiteltynä kaksiruutuinen akkuna. Rannanpuoleisella pitkällä seinällä on muutoin samanlainen, mutta se on somistettu levein, ruskeaksi tervatuin vuorilaudoin. Onhan se tuvan paraatipuolella, kohti kultaojaa. Vanhan huopakaton rannanpuoleisen lappeen läpi, lähempänä ovea, työntyy ruosteenruskea nelituumainen peltitorvi, korsteeni. Seinustalla, lähellä ovinurkkaa nojailee räystään alusseinään parru, johon on naulattu neljä laudan pätkää poikittain. Siinä odottavat tikapuut auttaakseen tarvittaessa nokikolarin katolle. Näitten rappujen vierelle, lähelle räystästä on pantu poronsarvet seinälle vastaanottamaan jotain kuivateltavaa tai muuten vain pikkuisilta jyrsijöiltä talteen pantavaa.

Oven edustalla, siitä noin kymmenen askeleen päässä on hieman venksallaan oleva piharakennus. Se lienee varasto polttopuulle ja työkaluille sun muille tarvikkeille. Lautarakenteinen, vaatimattoman näköinen, kolmen–neljän neliömetrin rakennelma. Asunnolta katsottuna sen kauimmaisessa päädyssä piilottelee pienoinen puusee kuin vaatimattomuuttaan häpeillen.

– Mä meen tonne rantaan kattoon noita kaivauksia, jos vaikka hengettömän hipun edes näkis, pistää Murri. Saapastelemme perävilkkaa pihamaalta. Muuta ympäristöään alempana on siellä muutaman aarin kokoinen matalaa koivua ja pajua kasvava tasanne.

Sen reunaan, rantapankkiin, on kaivettu viihtyisän näköinen kammi. Se ilmeisesti palvelee nykyistä isäntäänsä saunana. Se on istutettu paikalleen niin luontevasti, että sitä ei huomaa muualta kuin rannan puolelta. Siinä jököttää oikein perinteinen suomalainen rantasauna, sellaisena kuin minä sen haluan useamminkin nähdä.


Vähäinen vesi virtaa hiljalleen korkeiden, ruskeiden hiekkakasojen ja harjanteiden lomitse. Miehen mittaisten koivujen suojassa on kirkkaankeltaiset kottikärryt. Pariinkin kohtaan on rakennettu suurista lankuista tammeja, jotta vettä saataisiin varastoon mahdollisemman paljon odottamaan sitä hetkeä kun rännitys taas pääsee alkamaan. Ja pitäähän veden pinta saada nousemaan sinne missä sitä kulloinkin tarvitaaan. Tulee väkisinkin verrattua mielessään näitä touhuja melahäntäisen talttahampaan suuriin tammeuksiin rehevillä haavikkopuroilla. Molemmat puurtajat ovat samoin oivaltaneet paisutuksen hyödyn.

Palailemme siljolle, jossa minä kaivelen povitaskustani kynän ja paperilappusen. Kirjoittelen tervehdysviestimme ja tungen sen oven rakoon lukon kohdalle. Siitä se ei pääse tuulen mukaan ja oven avaaja sen varmasti huomaa.

Mieli haikeana jatkamme kohti Jäkäläpään lentokenttää. Eipä se kenttä sinänsä kiinnosta. Meitä vetää sinne sen reunalla oleva erämaapuhelin. On jo torstaipäivä yli puolen ja kotona pojat odottavat soittoa sopimuksemme mukaan kello seitsemäntoista.

Lähdemme rannalta ensin jyrkkään sorapohjaiseen vastamäkeen, jossa kasvaa matalaa karkeaa heinää, loppuun syötyjä poronjäkälän valtaamia saarekkeita ja maanmyötäistä varpua. Taaksemme, tuonne päivän puolelle, jää solisten virtailemaan Miessi, jonka rannoille ylenee vähitellen vehreä koivikko tuolla alempana. Jänkä saartaa sen rannat saroin ja luhtaheinä heilimöi. Korhosenoja paisuttaa sitä idästä ja Kivikkopuro vanhan Martinniiskonpalon kentän laitamilta. Joki kääntyy tervehtimään päivänlaskua. Katseenkantamattoman Naukusuon pohjoiselta reunalta keräilee Kaarreojan pitkät ja harottavat sormet vesiä ja laskee nekin sitten Miessiin. Aina vain pohjoiseen kaartaen se Postijokena lopuksi laskee vetensä valtaisaan Faskuun.

Sinne taaksemme jää koko maineikas kultajoki monine kaivantoineen ja lukemattomine vuodatettuine hikikarpaloineen sekä suurine haaveineen. Näistä varmaan jokunen on saanut täyttymyksen ja kepeäjalkainen vaskoolimies on hyräillen hypähdellyt täältä kohti etelää, rintamaita. Vaan vähitellen, mitä kauemmas hän on päässyt, sitä varovaisemmaksi hän on tullut. On askel muuttunut vakaammaksi ja hymy on kasvoilta kadonnut. On syrjäkarein, epäluuloisesti tarkkaillut leveälierisen huopahattunsa suojasta kaikkia vastaantulijoita. Käsi on rystyset valkoisina puristanut povella olevaa raskasta pulloa. Maailman koko kataluus on ruvennut sielua kylmin kourin jäytämään.

Vaan suurin on se kaivajain joukko, joka kultapuroilla ei ole jaksanut uskoa ja onneensa luottaen lapiota ja hakkuaan käyttää, vaan on pettyneenä palaillut ihmisten ilmoille. Sitten on vielä muutamia, jotka eivät ole näitä hengettömiä, saivareita tai hippuja, ja miksi lie alan ammattilaiset näitä kutsuvatkin, rikkauteen asti täältä saaneet. Mutta kuitenkin kovalla työllä ovat sen verran keltaista kultaa löytäneet, että sillä leivän syrjässä kiinni ovat pysytelleet. Ovathan kuitenkin löytäneet jotain muuta kylliksensä, koska täällä vuodesta toiseen jaksavat soraa ränneihinsä lapioida. Sieltä sitten pohjan uurteisiin jääneet loput varovasti vaskoolissa keinahdellen pyöritellä ja lopuksi sormenpäällä vähäiseen pikkoon uskosti talteen keltaiset jyväset nostella.

Loivan harjanteen taakse painuu vähitellen Miessin Kuvernöörin lipputanko tuonne oikealle.

Edessämme, pienen puropahasen kainalossa, kyyköttää suurehko kammi. Se näyttää hyvin hoidetulta. Siinä on siisti musta huopakatto ja kirkkaan sinkitty korsteeni. Kammin ympärillä on melkoinen määrä juuri kaiveltua maata. Ahkeraa on tämän talon väki. Parinsadan metrin päässä ovi aukeaa. Ulos astuu emäntä toimittelemaan piha-askareitaan aluksi meitä huomaamatta, mutta kun hän äkkää tulijat, säntää kiireellä sisälle. Me kurvaamme oikealle, jottemme aivan rappusille itseämme änkeäisi. Vaan turhaan siitä murhetta kannamme, sillä eipähän sinne näytä edes sopivankaan, sillä samassa uksi aukeaa uudemman kerran ja näkyviin ilmaantuu ilmeisesti talon isäntä. Kovin tarkkaan ryhtyy hän meitä syynäämään. Liikehdintä vaikuttaa mielestäni hyvinkin levottomalta. Isännän takaa kurkkii äskeinen sisään turvaan kiiruhtanut naisihminen. Kaukaista puhetta emme kuule, vaan näkemämme kertoo että sähäkät sanat vihaisesti sinkoilevat.

Pidämme kurssin mahdollisimman vakaasti ja selvästi kaukana heistä. Tunnemme että emme ole tervetulleita heidän tupansa tanhuille. Uskomme vahvistuu kun edessäpäin näkyy olevan harvakseltaan maahan pisteltyjä valkoisia, ranteen vahvuisia, metrisiä seipäitä. Muutamiin on yläpäähän poikittain istutettu laudanpätkä. Todennäköisesti niissä on kirjoitusta. Emme vaan mitään tekstiä niissä erota.

 

Kun kerkiämme vierelle ja kurkistamme toiselle puolen lautaa, niin siellähän sitä on. Suurta ja selvää, suomeksi, saksaksi ja englanniksi maalattuna. Ei pitäisi jäädä kellekään epäselväksi taulujen isän ajatuksen tarkoitus. Pääsy kielletty. Valtausalue. Pysy poissa. Niks, not ja ei. Emmepä koskaan ennen ole tuollaisia kieltomuureja tavanneet, vaikka olemme toisenkin kultakämpän pihamaita talloneet.

Me pöljät olemme kulkeneet heidän valtausalueensa läpi. Hyvä kun emme saaneet suolapanosta haulikolla päin naamaa tai persuuksiimme. Selittelemme toisillemme että sillä puolella josta me tulimme, emme nähneet minkäänlaista varoitusta tai tiedotusta. Kyllähän senkin sikäli ymmärtää, että meidän reittimme tuli lännestä, erämaan puolelta. Sieltä kulkevat tavallisesti vain muut kullankaivajat ja he kyllä varmasti tuntevat Kokon kämpän asukkaiden ajatuksen kulun ja varmasti osaavat suhtautua siihen kunnioituksella.

Valtauksen itäpuolen viestitysmuurin selittää siellä puolen oleva merkitty vaelluspolku, jonne on tunturin kuvetta alaspäin matkaa noin kilometrin verran. Saattaahan sieltä jokunen tossuttelija erehtyä nousemaan ylös maisemia katselemaan tunturin laelle ja vahingossa ottaa muutaman askelen liikaa kohti toisen rauhaa.

Mielestämme riittävän kaukaa kierrettyämme lähdemme suuntaaman pohjoiskoilliseen. Täällä ylhäällä on vettä. Sitä ei niinkään näy vapaana, mutta vanha kansa, jonka viisaus usein on pohjaton, tiesi jo kertoa että missä paju siinä vesi. Tämä hokema pitää paikkansa myös tunturissa. Pajupuskan erottaa jo kilometrin, tarkalla silmällä ja kirkkaalla ilmalla kauempaakin hopeanharmaasta ja hieman vihertävään ailahtavasta väristä. Sinne asti kun vain jaksaa taivaltaa, niin vettä melkoisella varmuudella löytyy. Aina se ei aivan pinnassa valmiina välkehdi, mutta pienellä kaivamisella kylläkin kostuketta tapaa.

Tässä pusikossa kompuroidessamme saapas uppoaa kuitenkin välillä mulskahtaen lähelle suutaan mustan liejuun. Ja täkäläistä nestettä sitä virtaa tuolla hieman alempana myös Kokon kämpässä asuvan huuhdontapurossa.

Jäkäläpää

Märkäpohjaisessa, rottoisessa pajurääsikössä pyrähtelee lintu hermostuneesti. Olemme varmaan saapastelleet sen pesän lähettyville. Tuolla on toinenkin. Sillä on musta pää ja valkoinen risti kummallakin puolella poskilla ja kaulalla. Toisen pää on ruskea, mutta silläkin on samantapainen ristikuvio. Pyrstö nykii hermostuneesti ja vimmatun vauhtia saadakseen huomiomme siihen kiinnittymään ja pois niiden yhteiseltä pesältä. Tässä on ristipeipolla, mustapäällä, pesä jossakin aivan lähellä. Koetamme kiiruusti joutua kauemmas niitä kiusaamasta. Pitkään vielä takanamme kuuluu levoton sirkutus.

Jossakin kaakon seutuvilla, kaukana taivaanrannan unisessa usvassa Murrin silmään osuu jotain epämääräisen terävää, joka ei sinne pehmeyteen luonnostaan kuulu. Hän minulta tivaamaan sen olinpaikkaa ja olemusta. Mistäpä minäkään nyt kaiken tietäisin. Kartta ei tahdo avautua minulle, ei tietoaan anna. Liekö sen itäreunan ulkopuolella. Niin ainakin kerron itselleni ja hänelle. Ehkä en täysin varmana tietona, mutta kuitenkin. Ollapa nyt taskussa kiikari, vaan kun ei, niin ei. Kaipa se jokin radiomasto on, vaan mikä ja missä?

Täältä korkealta Jäkäläpään pyöreän huipun tuntumista näkee kauas etelään. Siellä kohoilee matalan laaja-alaisia selkiä. Siellä toistensa takana, perävilkkaa peilailevat iltapäivän autereisessa väreilyssä Navgostsielji, Veärdetsielgi, Nasertsielgi ja monet muut vähäisemmät kumpareet. Näiden välissä ja ympärillä vetisinä jänkinä luoksepääsemättömine rimpineen vellovat Navddakjeäggi, Veärdejeäggi ja Leämmisjeäggi. Tsielgi on selkä ja jeäggi on jänkä.

Leammisjeäggiltä pieninä pliruina pohjoista kohti vaelteleva vesi on alkuna mahtavalle Leammille. Tuolta tuo nykykartoissa Lemmenjokena mainittu virta keräilee ensi voimansa. Huono on joen suomenkielinen nimi. Saameksi sen nimi on Leammejohka. Leamme on lämmin.

Edessämme kurkistaa Jäkäläpään reunan takaa, näemmä hyvinkin läheltä, jos edelliseen vertaa, metallinen antennihäkkyrä maston huipussa. Ensin se osuu minun silmiini ja parikymmentä metriä kuljettuamme saa matalampi kaverinikin sen jo hoksottimiinsa. Masto pysyttelee kiusallisen sinnikkäästi aina vain yhtä pitkän matkan päässä edessämme. Näyttää kuin se olisi päättänyt kasvaa kaiken aikaa vain korkeammaksi ja korkeammaksi eikä koskaan antautua kiinniotettavaksi.

Rupeaa vihdoin näkymään myös lentokentän kiitoratojen merkkejä. Jos ei ennen ole näitä tunturialueen kenttiä nähnyt, niin ehkäpä ei tätäkään sellaiseksi hetimmiten tunnistaisi. Ei täällä ole asfalttia, ei löydy terminaalirakennusta, tuota rintamailla välttämätöntä. Ja vaikka kuinka silmillänsä hakee, niin missään ei katse kohtaa lennonjohtotornia. Ei ole täällä tutkaa, ei täyteen ahdettua parkkialuetta, jossa autopaikat maksavat rahaa.


Vaan onpahan täällä muhkurainen ja kuoppainen jonkun metrin leveä, hieman tasoiteltu pitkähkö kaistale tunturin kupeella. Tulee väistämättä mieleeni vanhoista kotimaisista elokuvista tuttu kärrytie. Siinä renki Kustaa jyrisutteli puupyöräisillä, tamman vetämillä sontarattailla. Joissakin kivissä on maalattuna keltaisella pensselin sutaisuja ja yhden seipään nenässä hiljalleen heilahtelee puna-valkoinen tuulipussi. Hieman ylempänä nököttää pikkuinen tönö, jossa on erämaapuhelin.

Siinä on täkäläinen lentoturvallisuus, joka pääosin on kiinni pilotin taidosta ja perstuntumasta. Jos joku paikka pettää ja konstit loppuu, niin siitä seuraa auttamattomasti komea kaputti, jota eivät hälytysajoneuvot tule sireenit ulvoen ja sinivilkut välkytellen selvittelemään ja apuaan tarjoamaan.

Eipähän näillä kentillä säännöllistä reittilentoa Finnair vielä ole onneksemme saanut aloitettua, eikä täällä suihkarit ujella. Kesäisin näillä sora- ja suoalueilla asustaa joitakin kymmeniä kaivajia, talvisin yksi tai kaksi. Pihlajamäen Heikki, kuvernööri ja ehkäpä satunnaisesti joku toinenkin. Olisikohan Karhu-Korhonen, enpä taida arvata. Taitaa Heikki olla ainut jässäkkä joka täkäläiset tuiskut sietää. Muut ovat tainneet jo haudan lepoon keritä.

Näitä hiljaisia puurtajia tämä kenttä palvelee. Itsepä kait ovat raivanneet. Tuskin tänne paljon veromarkkoja on liiennyt. Kun apua tarvitaan, niin tuolta kilometrien takaa, kymmenen ehkä viidentoista, jalkapatikassa tänne kentän laitaan vaan on tultava ja puhelimella kone tilattava. Kone tulee kun kerkiää, jos on tullakseen ja jos yhteyden saa. Jos viestiväline toimii. Jos tänne asti pyytämään pääsee...

Saattaapa olla että löytyy isokin hippu, jota täytyy juhlistaa. Siinäkin saatetaan apua tarvita. Avun tarve on niin monimuotoinen. No, meilläpä ei ole mitään tällaista todellista ongelmaa.

Vaalealle, hyvin oksaisista laudoista tehdylle seinälle on ruuvattu sininen pienehkö metallikaappi, josta lähtee valkoinen johto viereiseen lukittuun, suurempaan samanlaiseen kaappiin. Aukaisen pienemmän kannen, nostan luurin ja kone truuttaa varattua. Parin minuutin kuluttua koetan uudelleen ja sama ääni. Kolmannella jo tärppää.

– Ivalo, kuulen korvani juuresta naisen äänen.

Esittäydyn ja kerron soittavani Jäkäläpäältä.

– Saisinko Helsinkiin numeroon 805 4900. Vastapuheluna.
– Oliko se Jäkäläpää, kysyy sentraalin tyttö varmistuakseen kuulemastaan, koska atmosfäärissä tuntuu olevan kovastikin krohinaa ja suhinaa.
– Kyllä on.
– Kiitos, hetkinen vain.

Kello kuluttaa aikaa reilut puoli minuuttia ja sitten tyttö ilmoittaa, että Helsinki valmis, olkaa hyvä.

 Pyydän nyt Murrin tähän telehfooniin.

–Täällä äiti. Mitä sinne kotiin kuuluu?

Pojat ovat tallella kotona. Tomppa löhöö pinnasohvalla sisällä ja päivysti juuri puhelinta kun tiesi odottaa soittoa. Mika leikkaa nurmikkoja pihalla.

Siinä istuskellessamme ahtaassa huoneessa puhelimen vierellä ja lueskellessamme pöydällä olevaa vieraskirjaa, aukenee eteemme elämän koko kirjo. Sen sivuilla on sairastumisia, vakaviakin ja iloisia synttärijuhlia. On pitkiä uuvuttavia viikkoja tulvan saartamana ja syksyn kuulakkuutta. On riekkojen kauas kuuluvaa kätkätystä keväthangilla ja ruuan loppumista. Ja muuten vain uskoa elämään. Kovin on ihmisen elo kirjava, kuin syksyinen ruska tunturimaan äärillä.

Väittävät että täkäläinen alkuperäisasujamisto maahiset, eivät alkuunkaan ole hyväksynyt tätä Jäkäläpään radiopuhelinta ja täällä joskus hillittömästi pörräävää lentokonetta. Ovat jo useasti järjestäneet oikein repäisevät jutajaiset, saadakseen sen tarpeettoman ja vahingollisen rakkineen ja hirvittävän pörräjäisen omilta kotikonnuiltaan hornan tuuttiin.

Aurinko on jo kääntänyt kurssinsa kohden Jäkäläpään pyöreää lakea, eikä ole enää kovinkaan kaukana siitä, kun aikamme istuskeltuamme suuntaamme katseemme kaakkoon. Etuvasemmalla työntyy maan uumenista esiin pienehkö, vaan kuitenkin katseen täysin vangitseva tunturin kero, mikäkin huppu. Se on erikoisen mallinen, kuin valtaisa muurahaiskeko. Odotan näkeväni sen rinteillä kilttejä jättiläismuurahaisia rauhallisen hitaasti siirtelevän suuria ilta-auringon punaamia kivenlohkareita, joilla koko tunturi on katettu. Kovasti tekee mieleni sinne kiivetä. Haaste on kova ja lohkareet varmasti vaativia. Ehkäpä Murrin kiipeilyhaluttomuudestakin osittain johtuu, että laiskuus minutkin viimein lannistaa. Ja onpahan suoraan edessä selvä väylä alaspäin. Niin kukapas sitä nyt tälläisenä kauniina iltana viitsii lähteä kinnaamaan jyrkkää, rakkaista rinnettä ylöspäin.

Lentokentänojan vartta tässä nyt kovin vähäisten itikoiden kanssa päästelemme alas Jäkälä-äytsiä kohden. Aurinko on jo painumassa Jäkäläpään taakse ja ilma viilenee. Räkän kohmeiset siivet eivät enää kanna ja itikat joutuvat tekemään pakkolaskun jäkälikköön. Murrilla on hyttyshattunsa kädessään. Niin on paljon mukavampi kulkea.

Tunturin rakkaisen, laakean huipun takaa lähestyy matalalla suuri valkea, siimapyrstöinen ja vähäisen mustan kirjoma lintu. Se kaartaa päällämme ja huutaa nalkauttaa pari kertaa. Suuntaa takaisin kohti laskevaa päivää, joka värjää se hohtavan valkean rinnan vaalean ruusun punaiseksi. Tämä tyrskyisen Ruijanmeren asukas kävi vain tarkastamassa oudot kulkijat. Tuskinpa sillä on pesää näin kaukana suolaisen veden rannoilta.

Paljakalla polun oikealla puolella kiiltelee laskevan auringon punassa lähes valkoinen särmikäs kivi. Kvartsia se minun vähäisen tuntemukseni valossa näyttää olevan, vaan sävy on mukavan sinipunerva. Sujautan sen takin sivutaskuun odottelemaan otollisempaa hetkeä tarkempaa tutkimusta varten.

Vaivaisvarvun sekaan työntää jo sakeanaan pystympää koivua, oikein jo varrellista. Olemme murtamassa uurtoa ja paljakka jää taaksemme. Vastakkaisessa Pihlajakurussa näkyy olevan vieläkin laudanpätkistä, muovikelmuista ja pressuista kyhäelty leiri. Sielläkin on joku kokeilemassa onneaan lapionvarressa. Lykkyä vaan tykö! Sitä varmasti tarvitset.

Koivun ylempien lehdyköiden kurkottelu päivään peittää vähitellen näkyvyyden yli vastaisen äytsin.

Panemme telttamme pystyyn Jäkälä-äytsin leirintäpaikalle. Olemme nyt Lemmenjoen kansallispuiston perusosan rajojen sisäpuolella, jossa telttailu ja tulenteko on sallittua vain sitä tarkoitusta varten merkityillä paikoilla. Erämaaosa on jäänyt selkämme taakse.

Keittelemme sopat, tiskaamme astiat ja itsemme sekä rakentelemme nukkuorren kuntoon. Siitä sitten vain unihiekkaa silmiin ja kyllä luonto sitten luomet kiinni lupsauttaa. Muovileiriltä, tuolta ylempää, olen kuulevinani puron solinan yli jonkun kalahduksen ja ehkäpä puhettakin, vai mitä liekö rauhaisan erämaan puhahtelua, ennen kuin lopullisesti nukahdan.