Kolmivaihteisella Kilpisjärveltä Kemiin

Heinäkuu 1999

 


 
Onpa äijällä kiiltävä sininen tukka. Vai onko se niin hölmö että sillä on kypärä päässä? Ei kai ...?

Maantiellä ajaessa raskaatkin pakkaukset liikkuvat kevyesti. 

Makuuvaunumatkassa Helsingistä Rovaniemelle on aina jotakin muusta matkustamisesta täysin poikkeavaa. Siinä paikasta toiseen siirtymisen tunne toisaalta korostuu, toisaalta laimenee, koska matkaan liittyy yön yli nukkuminen. Joka tapauksessa se on mutkatonta ja helppoa, joskin nyt mukana olevien pyörälaukkujen raahaamisessa oli oma hommansa. Keskikesän sää näytti parhaita puoliaan; myöhään illallakin oli vielä hyvin lämmin. Arvelin ensin saavani pitää hytin kokonaan itselläni, mutta Tampereelta lähdettäessä kaikki vuoteet olivat täynnä nukkujia ja vuoteiden alustat ja lattia täynnä matkatavaroita. 

Aamulla Rovaniemellä hain lähes 30-vuotiaan Crescentini matkatavaravaunusta ja työnsin sen Kilpisjärven bussille. Pyörä mahtui hyvin takaosastoon, missä sillä oli seurana Länsi-Lapin keskeisiä hyödykkeitä: viinaa ja viinereitä. Bussimatkan aikana sataa tihuutti aika-ajoin. Muoniossa oli tavanomainen tauko, jolloin valmistauduin illan polku-urakkaan syömällä maukasta – ja ei aivan halpaa – perinneruokaa eli pitsaa. Samalla rahalla olisin saanut ostettua parin päivän retkimuonat, mutta sehän ei ole ollenkaan sama asia. 

Kilpisjärvellä jättäydyin bussista matkailuhotellin pihalla. Tuuli kävi Jäämereltä, ja aika pian selvisi, että T-paita- ja shortsi-linja ei nyt oikein sovi. Niiden tilalle löytyivät laukuista lämmikkeiksi ajateltu pitkähihainen paita ja verkkaripusakka. 


Saanan juuren kylää oli kovasti rakennettu sitten edellisen käynnin. Maantien vieressä on jopa pyörätie, joskin vielä vailla päällystettä. Sakkoja uhmaten ajoin maantien laitaa. Jälleen kerran ihmettelin muutaman vuoden takaisia uusia säädöksiä: miksi ihmeessä pyöräilijän on pakko käyttää holtittomien kanssakulkijoiden kansoittamaa kevyen liikenteen väylää? No, täällä ei ollut sanottavasti liikennettä kummallakaan väylällä. Poikkesin kahville Saananmajalle, jossa näkyi nyt olleen uusi hoitaja.
Varsinainen matka pääsi alkamaan hieman klo 17:n jälkeen. Polkeminen sujui joutuisasti myötätuulessa ja aurinko paistoi pilvien lomasta. Nousu Muotkatakallekin kävi etukäteen ajateltua helpommin. Loppumatka täältä Suomen maanteiden korkeimmalta kohdalta eteenpäin  tulisikin sitten olemaan pelkkää alamäkeä?  Peeran palsasuot miltei vilisivät silmissä; muutamin kohdin näytti pintakerros kuoriutuneen palsan reunoilta pois. Sulamassako ovat vai onko joku katsonut, mitä kumpu on syönyt? 

Lammasoaivin propellit pyöriskelivät tuttuun tyyliinsä – mielenkiintoinen kokeilu, mutta rannikoiden ja tuntureiden täyttäminen kymmenillätuhansilla tuulimyllyillä ei taida olla todellinen vaihtoehto Suomen energiantarpeen tyydyttämiselle. Ainakin hiilidioksidia tulee ilmakehään lisää, jos ainoat mahdollisuudet ovat fossiiliset polttoaineet ja tuulienergia; käytännössä siis vain fossiiliset polttoaineet.

Sateenkaaren pää näytti osuvan edessä olevaan tiehen; kenenköhän aarre siellä lymyää? Endorfiinit sihisivät suonissa, ja parin tunnin ajon jälkeen Ropin pirtillä kaadoin kitaan toiset kahvit. Klo 20.30 tienoilla olin Pättikässä, jonne päätin yöpyä. 

Hiekkakuoppien luota lähti metsään kärrytie, joka vei sodanaikaiselle tukikohta-alueelle. Aika läheltä maantietä löytyi hyvä teltan paikka. Vieressä oli sama suo, jonka ylitse lotsuttelin Erkin ja Murrin kanssa viisi vuotta aikaisemmin. Nyt oli itikkakarkoite tarpeen. Se kyllä lopetti hyttysenpuremat, mutta milläs käsittelet kattilan? Siellä niitä oli iltaruuan seassa; no, ruokaa itikatkin ovat.