Ihantalan sotavainajia etsimässä

Erkki Stenman

Ajamme Viipurista Papulan sillan ylitettyämme pohjoisluoteeseen. Tämän tien vasemmalla puolella on Suomenlahden perukasta koilliseen ja sitten Viipurin ohitettuaan luoteeseen työntyvä, kaikkiaan kolmisenkymmentä kilometriä pitkä, kapean kolmiomainen lahti, joka on lukuisten luoteen ja kaakon suuntaisten saarten ja pitkien risaisten niemien kirjoma. Täällä Viipurin pohjoispuolella on saanut nimekseen Suomenvedenpohja. Sen pohjoiseen perukkaan laskee Saimaa runsaita vesiään Saimaan kanavan kautta merelle.

Pian katse kuitenkin kiinnittyy oikealle, sillä sieltä puiden lomasta työntyy ihailtavaksemme mahtavan upea rakennus, joka tunnetaan nimellä Markovilla.  Tämä komea linna holvattuine ikkunarivistöineen on muutoin kolmikerroksinen, vaan sen kaksi kulmikasta tornia ovat nelikerroksisia.

Markovilla

Markovilla

Vladimir Markov oli venäläiseen sukuun Suomessa syntynyt kenraaliluutnantti. Täällä hän kävi Haminan Kadettikoulun, ollen oman kurssinsa priimus.

Suomessa hän toimi varsinaisen sotilasuransa jälkeen  muun muassa ministerivaltiosihteerinä, joka siis tarkoitti että hänen tehtävänään oli esitellä Suomea koskevat asiat Venäjän tsaarille.  Markov oli vakaumuksellinen panslavisti, joten hän ajoi suunnattomalla tarmolla kaikkien Suomea koskevien erivapauksien kumoamista.

Yksi hänen monista ajatuksistaan oli venäjän kielen saattaminen Suomessakin ainoaksi viralliseksi kieleksi. Siksi venäjänkielen opetusta täytyi lisätä ratkaisevasti enemmän kaikissa kouluissa. Jotta tämä suunnitelma saataisiin lävitse, niin tähän tarvittiin hyvin paljon venäjänkielen opettajia ja näiden kouluttamiseksi rakennettiin Viipuriin suuri venäjänkielinen opettajaseminaari, joka sai silloin hänen kunniakseen nimekseen Markovilla.

Suomen itsenäistyttyä tämä rakennus siirtyi armeijan käyttöön ja siellä toimi muun muassa Taistelukoulu.

Nyt kun me ajamme siitä ohi niin näemme että se on korkealla aidalla ympäröity. Koska rakennus on kuitenkin sen verran korkealla töyräällä, niin se on kokonaan näkyvissämme.

Markovilla on vielä käytössä, tosin jonkin verran, tai ehkä enemmänkin nuuntuneena. Kerrotaan siinä olevan sotilassairaalan. Varmaan ainakin jotain sotilaallisen tärkeää siellä näyttää olevan, koska ainakin pihalla puomin takana käyskentelee vartiosotilas rynnäkkökivääri Kalasnikov-74 poikittain rinnallaan ja hänellä on seuranaan kaksi koulutettua, valppaan ja terhakan näköistä vahtikoiraa.

Kilometrin verran Markovillasta ja eroamme tältä rantatieltä koillisen suuntaan.

Kärstilän järven selkä lainehtii vienosti etelätuulen ajamana ja sen pinta läikehtii juuri nousevan auringon punertavissa säteissä.

Portinhoikan risteyksessä erkanee sorapäällysteinen tie etuvasemmalle Juustilaan, jossa on yksi Saimaan kanavan padoista. Olemme me sielläkin aiemmin olleet etsimässä sodissa kaatuneita, mutta tällä kerta meillä ei ole sinne asiaa. Oikealle johdattelee tie Leitimojärvelle, jonka entiset taistelukentät nekin ovat tuttuja seutuja meille etsijöille.

Me jatkamme nyt kuitenkin tässä kohtaa suoraan pohjoiseen.

Hieman ennen kun tiestä jonkun sata metriä itään olevan Ihantalan järven eteläisen kärjen tasa saavutetaan, aukeaa maastoautolla hyvin ajettava tienpohja entisen Rauhamäen talon pihapiiriin. Sinne saavuttuamme käännymme juuri ennen siellä törröttäviä talon päärakennuksen, navetan ja aittojen perustuksia kaakkoon. Tätä pahaista kärripolkua keinuttelemme kilometrin verran ja pysäköimme oikealle mäkeen nousevan, meidän autoillamme ajokelvottoman uran varteen leppä ja koivupuskien siimekseen.

Otamme kaiken tarvittavan kalustomme kantoon ja jatkamme patikoiden samaiseen kaakon suuntaan reipasta vauhtia kohden Ruunakorpea. Kuljemme paikoin kuivassa kuusimetsässä kallioisia kumpareita ylös ja alas. Väliin on reittimme melkoista rymyämistä vanhoissa taisteluasemissa. Mikäs meillä on kulkiessamme, kun mieleen nousee noin kuudenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat tässä samaisessa maisemassa. Silloinkin suomalaiset kulkivat tätä samaa uraa tosin vastakkaiseen suuntaan, mutta heillä jyrisi ja salamoi kaiken aikaa täysi polttavan tulinen ja repivän teräksinen helvetti ympärillään. Heidän mukanaan kuljettamansa kaluston paino ja määräkin olivat aivan toista luokkaa kuin meidän olemattomat kantamuksemme.

Vasemmalla puolellamme on kostean rehevä purolinja joka kuhisee pientä sirraavaa itikkaa. Väliin meidänkin ylitettäväksemme tulee pienoinen poikittainen upottavan hyllyvä suonplanttu.

Minulla on matkassani gps-laite. Seurailen vaivihkaa matkamme edistymistä.

Puro on kasvattanut ympärilleen hieman laajemman soistuvan alanteen. Olemme saapuneet Ämmäsuon pohjoispäähän. Siitä vielä hien ja hyttysten täyttämää huohottavaa vaellusta vajaan kilometrin verran ja edessämme etuvasemmalla aukeaa risukkoiset ja osittain jo metsittyneet entisten Huuhaniemen ja Nurmilammen talojen laajat viljelysaukeat. Ne ovat alunperin muinoin suosta ja korvesta puisin kangin ja lapioin raivattuja pohjois-eteläsuuntaisia peltoja, jotka ovat leveydeltään muutamia satoja metrejä mutta pituutta niillä on kaikkiaan jopa parisen kilometriä. Tuskaisen raatamisen ja uupumuksen takana on esi-isäimme leipä usein ollut, mutta suurella kiitollisuudella ja tyytyväisinä he kuitenkin elantonsa ovat nauttineet.

Me kaarramme länteen parin-kolmensadan metrin verran.

Täällä venäläinen oppaamme osoittaa etelään viettävän kallioisen korpirinteen kosteammassa alaosassa paikkaa jossa on selvästi havaittavissa äskettäin, ehkäpä edellisenä kesänä tapahtuneen tutkimisen, maankaivuun merkkejä.

Täällä suurten ikikuusten juurella pojat läiskivät itikoita ja metallinpaljastimet elikkä miinaharavat tutkivat piippaillen maan pintaa. Fiskarsin lapiot painuvat varovaisesti pehmeän saviseen maahan. Vähän päälle kolmenkymmenen sentin syvyydestä lapiot nostavat näkyviimme sarkavaatteiden jäänteitä. Nyt heti palaavat miinaharavat jälleen mukaan etsintään. Kuulokkeista kuuluu vingahduksia ja piippauksia. Jotain metallia on lähellä. Äänet kertovat tottuneelle haravan käyttäjälle maan kätköissä olevan metallin kokoa ja muotoa.  Syvemmälle kaivautuminen hidastuu ja lapioiden liike muuttuu vieläkin rauhallisemman varovaiseksi. Ensimmäinen selvästi tunnistettava esine joka tulee näkyviimme, on Lahti-Saloranta pikakiväärin lyhyt lipas. Savinen esine kiertää parin käden kautta päätyen minulle. Katson ensimmäisenä patruuna-aukkoon ja kolistan enimmät mullat ja savet sieltä pois. Tyhjältä näyttää. Patruunan nostin, siis tuo jousen voimalla ylös työntyvä pohja, on puolessa välissä lipasta. Putsailen esinettä tarkemmin oksanpätkällä ja pyyhkielen sen sivuilta märkää savea sammaltupolla. Nyt selviää syykin miksi lipas on tänne jätetty. Sen sivun puolessavälissä, osittain kulmassa on tuollainen reilun kuuden millin syvyinen iskemä. Siksipä tuo patruunannostinkin on siellä alempana jumissa. Se ei ole päässyt nousemaan normaalia reittiään ylös tuomaan aseelle lisää ruokaa. 

Kavereiden avaaman kaivannon pohja painuu hiljalleen syvemmälle suurten naavaisten kuusten juurella. Luitakin tulee näkyviin useampia. Pääkallo ei ole ehjä. Emme tiedä onko siinä sotavamma, vaan onhan se voinut pehmeimmiltä kohdiltaan jo itsekseenkin vuosien saatossa maatua.

Kangaskappaleiden lisäksi löytyy leijonanappeja,  henkseleiden jäänteitä ja repun hihnoja solkineen. Tietenkin VPT:n, Valtion Patruuna Tehtaan tekemiä hylsyjä ja pari täyttä kiväärin patruunaakin. Siis täällä näyttää olevan varsin tavanomaista löydösesineistöä. Tässä vaiheessa keskitämme tarkkaavaisuutemme myös tuntolevyn näköisiin esineisiin. Suureksi helpotukseksemme sekin vihdoin osuu etsijän tarkkaan silmään kuopan reunalle nousseita kasoja seulottaessa. 

Erittäin hyvin säilynyt jatkosodan tuntolevy

Lähdemme laajentamaan sivusuunnassa kaivuualuettamme, kun olemme päässeet ennen koskemattoman, tiiviin maan pintaan noin metrin syvyydessä. Kaksi miestä tähän juuri sopii kerrallaan lapiotöihin. Kaveria vaihdetaan lapion varteen aina tarpeen vaatiessa, kun edellistä rupeaa väsyttämään. Aikaa kuluu tunti ja toinenkin. Nyt alkaa vaikuttaa siltä että tästä ei enempää löydöksiä saada. Kaivan kuitenkin sivua edemmäksi vajaan metrin verran auki ja sieltä rupeaa pilkottamaan vaatteen tai repun jäänteitä. Kaveri tulee lapioineen kaivuuvuoroon ja pian pilkottaa pitempää luutakin mullan seasta. Varovasti edetään ja nyt esiin ilmaantuu hajoamassa oleva varsikenkä. Sen sisällä on jalkaterän lukuisia pieniä luita. Olipa hyvä ettei jätetty etsintää kesken.

Onko varsikenkä suomalainen, vaiko naapurin?  Kenkä joutuu tarkempaan tutkimukseen.

Yksi mielenkiintoisimpia juttuja näissä kengissä on se mitä löytyy kumisen korkolapun alta. Vai löytyykö mitään? Korko revitään irti ja sen alta paljastuu Nokian Gummitehtaan timanttikuvio. Hyvä juttu. Taas yksi lisäviite siihen että tämä vainaja on suomalainen.

       

Huuhaniemestä löytyneitä tunnisteita

Janottaa, työnnän lapionvarren kaverille ja menen kaivelemaan reppuni sisältöä. Kylläpä tavallinen lämmin vesi kenttäpullosta ryypäten on joskus kuin paratiisin portista sisään käynti.

Koska minä en hallitse riittävästi venäjän kieltä, niin pyydän opastamme, toista kieliummikkoa, kansainvälisiä käsi- ja ilme merkkejä käyttäen näyttämään 1:20 000 kartaltani meidän nykyisen kaivauspaikkamme sijainnin. Hän näyttää ja minä merkkaan sen hieman epäillen omaan karttaani.

Siirryn syrjemmälle ja vertaan pistettä gps:n antamaan lukemaan. Opas ja gps eivät mielestäni tunnu puhuvan aivan samaa kieltä, tai eivät ainakaan ihan samaa murretta. Eroa on noin kaksi ja puolisataa metriä. Haluan varmistaa vielä asian ennen kuin puhun mitään muille kavereilleni. Katson kartalta varmantuntuisen pisteen jonka luulen löytäväni myös maastosta. Se on meistä vajaa parisataa metriä lähes itään oleva Huuhaniemen talon päärakennus. Eiköhän sieltä vielä sentään löydy jotain selvästi entisen talon paikkaa osoittavaa jäännettä. Suunnistan sinne ja talon paikka löytyy helposti pieneltä tasalakiselta kallioiselta kumpareelta. Sen perusta on ollut jo hieman uudemman sorttinen eikä nurkkakivien varaan rakennetun vanhan mallinen. Huuhaniemen talossa perusta oli valettu sementistä ja rakennuksen alla on ollut kellari.

Koko pihapiiri ja lähipellot puskevat ryteikköä. Tänne aikanaan johdattaneet tiet on metsä jo aikoja sitten täysin vallannut. Jos ei olisi kädessä vanhaa karttaa, niin eipä tästä korvesta äkkiseltään erottaisi vanhan tien pohjaa.  Mieleni valtaa hiljaisen surullinen kaiho. Miksi tämäkin on pitänyt meiltä ryöstää, sitten hävittäen raiskata ja jättää kaikki vain hiljalleen maatumaan ja rapautumaan, metsittymään. Kyllähän täältäkin vähään tyytyväinen karjalainen heimo olisi elantonsa luonnon rauhassa hakenut ketään häiritsemättä. Miksi täällä satoja vuosia asuneet ihmiset näiltä konnuilta karkotettiin, kun uusi mahti-isäntä ei itse kuitenkaan tunnu näitä maita mihinkään tarvitsevan. 

Katson koordinaatit kartastani oikein ajan kanssa niin tarkkaan kuin mahdollista. Kymmenen metriä tätä korpea on minun kartallani puoli milliä ja sen tarkemmasta mittauksesta on aivan turha edes puhua moneen kertaan kopioiduilla paperisilla kartoilla. Sitten tarkistan gps:n asetukset vielä kertaalleen. Samaa näyttävät molemmat järjestelmät noin kymmenestä viiteentoista metrin tarkkuudella. Siispä saan varmistettua että minun gps:ssäni on oikeat koordinaattiasetukset ja sen näyttöön voi muutoinkin täällä täysin luottaa.

Palaan takaisin etsintäpaikalle, jossa on huolestuneena huomattu minun sieltä katoamiseni. Olenhan sentään viipynyt omilla teilläni kait lähes puolisen tuntia. Tein ajattelemattani pahan virheen, kun en lähtiessäni tajunnut ilmoittaa kenellekään aikeistani. Saan sanattomat, mutta sitäkin painokkaammin puhuvat nuhteet katseiden muodossa. Myönnän, että täysin ansaitusti.

Enpä minä tuota oppaamme pientä paikannusvirhettä katso nyt aiheelliseksi ruveta selvittelemään, vaikka virallisiin etsintäpöytäkirjoihin jääkin tuo varttikilometrin kokoinen virhe löytöpaikan suhteen. Onhan oppaamme kuitenkin hyväntahtoisesti tuonut meidät suoraan tälle paikalle. Ja sehän on tärkeintä.

Kun etsintä on täällä nyt aivan lopuillaan niin huomaamme että tässä löydöksessä on vainajia enemmän kuin yksi. Eihän meistä kukaan ole patologi, vaikka vuosien varrella olemmekin oppineet yhtä sun toista vainajan jäänteitä katsellessamme. Hyvin opettavaisia ovat Oikeuslääketieteen laitoksen tutkijoiden tekemisten seuraamiset ja heidän avustamisensa näiden sotavainajien lopullisessa arkutuksessa ennen kotimaahan tapahtuvaa hautausta. Täältä Ihantalan eteläpuolelta ei löydy läheskään täydellistä luurankoa, mutta reisiluita on kuitenkin kolme. Me siis olemme löytäneet ainakin kaksi vainajaa. Lopullisen määrän ja ehkäpä henkilöllisyydenkin ratkaisevat sitten aikanaan nyt kuten aina ennenkin OLL:n ammattilaiset.

Tunnistusta Lappeenrannassa 2000

Myös esiin tullut kypärä herättää keskustelua, kun se jonkun mielestä on malliltaan ruotsalainen. Kieltämättä näyttävät muodot olevan hyvin paljon siihen viittaavia, mutta pehmusteen niittaukset minua vain hieman epäilyttävät. Ne ovat muistini mukaan tässä kypärässä  väärissä paikoissa. Onko joku ruotsalainen vapaaehtoinen jäänyt tänne Karjalan korpeen?  Minulla on autossa muiden tavaroiden joukossa kuvasto kaikista viime sodissamme Suomen armeijan käytössä olleista kypärämalleista, joten otamme tämänkin tunniste-esineen mukaamme. Ajattelemme sitten autolla selvitellä tarkemmin mikä on tämän kypärän ja sitä ehkä kantaneen kentälle kaatuneen soturin kotimaa.

Nyt paluumatkan alkaessa meillä on paljon enemmän kannettavaa kuin tullessamme. Ensinnäkin kaikkein tärkeimmät, elikkä löytämiemme vainajien jäänteet  tarkasti muoviin käärittyinä. Näiden lisäksi mukaan tulee tuon kypärän lisäksi paljon muutakin tunnistusaineistoa. Siis kuljetettavaa riittää ja kun muistelemme tuloreitin ryteikköjä, kalliojyrkänteitä ja poikittaisia taistelukaivantoja, niin panee miettimään jotain helpompaa reittiä.  Tässä pähkäillään.

Vilkaisu karttaan ja sieltähän vastaus löytyy. Tästä ensin metsän läpi jokunen satametrinen länteen ja siellä aukeaa osa entisen Ihantalan peltoja.

Sinne päästyämme huomaamme että eipä näitä peltoja enää kukaan taida varsinaisesti viljellä. Luonnonniittyinä ovat, mutta näyttää täältä heinää niitetyn sen verran etteivät ole vielä metsittyneet aivan umpeen.

Tarvomme kohden odottavia autojamme. Paikoin on melkoista ryteikköä, mutta onpahan saappaan pohjan alla kuitenkin entinen tasainen peltomaa.

       

Sotavainajien arkutusta Lappeenrannassa


Etsintöjä RukajärvelläVaellusten pääsivu