'Magnifica' on pukeutunut Ritari Siniparraksi, 
joka rakastaa punaista väriä. Vaikka vartalo on 
käynyt kumaraksi, pokka pitää ja naama nauraa.


 
'Celsiana' on arvoituksellinen Krishna.


 
Vihreään puettu 'Pikkala' vilkuilee viekkaasti 
kulmiensa alta. 'Tertin kartano' esittää pelokasta 
tyttöä.


 
'Tertin kartanon' muotokuva rooliasussa.


 
'Hurdal' on klovni.


 
Antaako naamio oikean kuvan "Sézén 
presidentistä"? Ei ehkä.


 
Seurue saapumassa talvimaskeraadeihin.

Ruusujen talvinaamiaiset

Teksti ja kuvat: Maarit Vallinharju-Stenman
Monilla ruusunkasvattajilla on sellainen periaate, etteivät he laita pensailleen talvisuojauksia, koska haluavat kasvattaa ainoastaan sellaisia ruusuja, jotka selviävät talvesta ilman erikoistoimia. Periaate on järkevä. Se vähentää työtä. Mutta jos on oikein kovasti kiintynyt johonkin hienohelmaan, ei kai voi muuta . . . 

Minä kuulun niihin, joilla on ollut tapana maan routaantumisen aikaan peitellä joitakin ruusuistaan, koska olen arvellut, etten voi olla ilman niitä. Liiallisen optimismin innoittamana olen tullut hankkineeksi Peltolan puutarhan oloihin huonosti sopeutuvia ylen herkkiä ruusuja. Mutta koska olen ne hankkinut ja koska en ole halunnut - ennen nyt elettävää kasvukautta – niistä luopua, minulla ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin peitellä ne. Lisäksi olen aina ajatellut, että minulla on niistä tavallaan vastuu. 

Tämä kirjoitus perustuu viimetalvisiin toimiini, suorastaan inspiroituneeseen talvisuojausinnostukseen, ja silloin laatimaani jutunluonnokseen. Talven jälkeen minusta on tullut aika ankara ruusutarhuri, mikä hämmästyttää minua. Joku voisi pitää minua ynseänä kukkien kuningattaria kohtaan, sillä haluan, helpottaakseni elämääni, hieman vähentää ruusupensaiden lukumäärää, mikä ei ole helppoa, sillä juurivesoja ilmaantuu emopensaiden ympärille turhan paljon. En halua ottaa kantaa siihen, olenko ilkeä ihminen, kun en enää itse halua pitää huolta kaikista ruusuistani. Olen näet antanut pois peittelyä vaativia ruusuja hyviin koteihin, ruusujen ystäville, joiden puutarhassa on suotuisampi pienilmasto kuin meillä ja joilla on sydämessään enemmän ruusurakkautta kuin minulla nykyisin. 

Joistakin ruusu-ihanuuksista olen vuosien mittaan joutunut luopumaan joko niiden luonnollisen kuoleman tai toivottomissa tapauksissa antamani eutanasian vuoksi. Joka kerta on surullista kaivaa juurakko maasta ja heittää se poltettavien risujen kasaan odottamaan aikanaan tapahtuvaa tuhkausta. Hauskempaa on lahjoittaa ruusuja. 
 

Näin kirjoitin talvella 2004:

Peltolan puutarhassa ovat aremmista ruusuista jäljellä ne jotka säilyttävät versonsa elävinä peitteen sisässä. Melko äskettäin julkaistun uuden kasvuvyöhykekartan mukaan asumme vyöhykkeellä IB, mutta meillä on ilmeisesti tätä kylmempi pienilmasto. Kun säätiedotuksessa sanotaan: "alavilla mailla hallanvaara", se tarkoittaa meidän tonttiamme.  Kasvualustaa ei meillä myöskään ole joka paikassa parannettu kyllin hyväksi, koska pahan ruusuhuumani aikaan en tällaista asiaa oikein ymmärtänyt – eikä meillä ison talonrakennuslainan vuoksi ollut edes varaa suuriin maanparannustöihin. Taimet piti saada nopeasti maahan.

Parina vuonna peittelin hienohelmaruusuja sanomalehtipaperilla. Paperin harmaus sulautui melko hyvin lumen väriin, joten lopputulos ei esteettisessä mielessä ollut niinkään huono. Tärkeää on tietenkin, että paperitakki näytti olevan lämmin. Oli kuitenkin melko työlästä koota sanomalehden irtoarkeista riittävän suuria peitteitä, ja siinä kului maalarinteippiäkin rullakaupalla. Ja sidottaessa "vuotia" narulla pensaiden ympärille paperi repeytyi helposti, mikä oli sangen harmillista; Hesari painetaan melko ohuelle paperille.
Paksut ns. pakkaspeitteet ovat käteviä, mutta melko kalliita. Niistä ei kuitenkaan ole apua, ellei muista suojata myös maan pintaa, etenkin paikassa johon ei lunta pääse satamaan. Muuten käy niin kuin viime talvena kävi autotallin eteläseinustalle istutetuille 'Magnificalle' ja 'Mme Plantierille': lähes paljaina värjötelleet juuret paleltuivat ja niiden mukana kuoli kaikki, vaikka pakkaspeitettä oli versojen suojana kahtena kerroksena.

Pakkaspeitteet annan arimmille ruusuille. Harsoihin en ruusuja kääri edes paksulti, sillä piikit repivät ne riekaleiksi. Muut suojeltavat saavat tyytyä virttyneisiin ikkunaverhoihin ja lähes loppuun kulutettuihin pussilakanoihin. Ennen käärimistä, kun ei vielä ole pakkanen, tapaan sitoa versot suppuun, jotta ne eivät vaurioidu paketoimisen aikana. 

Viime talvina on puutarhassamme törröttänyt monenvärisiä ruusupaketteja, jotka ovat saaneet olla paikallaan vapun tienoille saakka pensaita varjostamassa ja kevätviimalta suojaamassa. Auringon alkaessa lämmittää olen kuitenkin hieman availlut pakkauksia. Ne näkyvät kylätielle aika hyvin. Kirjavuus ei ehkä ole kovin eleganttia vielä lehdettömässä varhaiskevään maisemassa, mutta kenties tiellä kulkevat osaavat ajatella, että Peltolan puutarhassa ollaan villejä ja vapaita.

Koska monet tekemäni ruususuojaukset ovat olleet kuvailemani kaltaisen kirjavia, päätin viime syksynä kypsyttää ajatuksen pidemmälle: Kirjavuuden voisi kenties perustella. Ruusuista ja niiden peitteistä voisi ehkä tehdä tonttuja tahi muita olentoja, figuureja siis. (Kesäisin meillä ei puutarhassa ole tonttu- tai muita hahmoja.) Siispä kun tyttäreni oli lapsineen kyläilemässä, annoin heille virikkeellistä tekemistä. Pyysin heitä maalaamaan öljyliiduilla kangastilkuille kasvoja. (Itsekin olisin osannut.) He inspiroituivat ja ryhtyivät puuhaan, ja näin sain yksitoista naamaria. 

Vähän ennen joulua vein ideani päätökseen. Käärin ruusut peitteisiin ja sidoin paketit narulla kiinni. Kiinnitin kasvot ”pään” etupuolelle nuppineuloilla. Puin vartaloiden aihiot hylkäämiini hameisiin ja hartioille levitin lakanoita ja verhoja viitoiksi ja joku sai takin niskaansa. Joillekin löysin lakin päähän, mutta useimmat saivat turbaanin tai sen tapaisen. Näyttävät hienoilta. Talvisuojaus on hauskaa!

Puutarhassa on tänä talvena ruusujen naamiaiset. Satava lumi viimeistelee hahmot. Kieltämättä jotkut alkavat ajan oloon näyttää kumaraselkäisiltä, koska niiden harteille kertyy yhä enemmän lunta. Niiltä jotka katsovat ylöspäin, täytyy silloin tällöin pyyhkiä kasvot paljaiksi, jotta eivät olisi kuin valkoinen huppu silmillä. 

Talven mittaan opin, että hahmoiksi puettaville ruusuille pitää laittaa tukiseiväs, johon ”pään” voi sitoa. ”Pääksi” näet pitää kääriä peitettä tavallista enemmän tai laittaa täytettä, sillä muuten ei mitään päätä synny. Se tekee pakkauksen ylimmästä osasta ruusunversojen voimille liian painavan. Ruusutarhan olennot eivät talven edetessä oikein jaksa seisoa pystyssä vaan väsyvät lumikuorman alla makuuasentoon. 

Kun kevät tulee, höllennän olentojen vaatetusta. Irrotan naamiot ja vien ne liiteriin odottamaan seuraavan talven maskeraadeja. Riisun hatut, turbaanit ja huivit sekä vartaloita peittävät viitat ja muut vaatekappaleet. Hahmoista tulee silloin pelkkiä, talviseen suojapeitteeseen kiedottuja pensaita, joita varjellaan kuivattavalta auringonpaisteelta. 

Ehkä naamiaisvieraita tulee tämänvuotista enemmän, sillä toistaiseksi matalimmat, arat ruusut toivottavasti kasvavat kesän mittaan, niin korkeiksi ettei niitä enää sovi taivuttaa maahan peiton alle makaamaan, odottelemaan että taivaalta tupruava lumi peittää ne valkoiseen vaippaansa.