Maarit Vallinharju-Stenman

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin


Rosa alba 'Semiplena' 


Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? 
Mitä on tämä hiljaisuus? 
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin 
niin suuri ja outo ja uus? 

Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat 
ja metsissä puhuvat puut. 
Minä luulen nyt kypsyvät unelmat 
ja toivot ja touot ja muut. 

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin. 
Kaikk' on niin hellää ja hyvää. 
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin 
ja tuoksuvat rauhaa syvää. 


Näin lauloi Eino Leino runossaan Rauha . Hän oli oikeassa, hänen sydämensä oli oikeassa tuntiessaan, että syvän rauhan hetkellä sydämessä aukeaa ihmeellinen kukka. Se on sydämen viisautta. 

Kun ihmisestä tuntuu kuin hänen sydämessään kasvaisi ihana kukka, hän on onnellinen. Hän on lähellä jumaluutta. Jumalkipinä hehkuu. Ihminen on löytänyt rauhan, ja hänen rakkautensa on pyyteetöntä. Hän on avoin hyvyydelle eikä vihaa ketään. Hän tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa. 

Mutta sydämen - sielun - kukka kasvaa myös kärsimyksestä. Katri Valan Kukka kulossa -runossa on tällainen kohta: 


Bourboninruusulajike 'Great Western' 
Sieluni, joka lepäsi harmaana 
kuin kulon polttama maa, 
vapisi ja repeili, 
ja sen tuhkaan leimahti 
kirpeänpunainen kukka 
tuskallisesti hehkumaan. 
Julmana ja kauniina 
toteutti elämä alituista uudistumistaan. 
 

Kukka juurtuu sydämeen 

Ei tarvitse olla runoilija tai taiteilija tunteakseen, että sydämeen kasvaa kukka. Minäkin olen sen kokenut. Tietoisuus sydämeni lootuksesta kehittyi vähitellen, ja kukasta tuli aina vain kauniimpi, ja sen valo voimistui. Tunne purkautui esille kuvina, joita alitajuntani pani käteni piirtämään. Voi tosin olla, etten tietäisi asiaa näin tarkkaan ilman automaattisesti syntyviä kuviani. 

Meditaationäky 
Eikä lootus ollut ainoastaan sydämen päällä, vaan toisinaan myös päälaellani tai kurkkuni kohdalla; siihen aikaan en tiennyt tsakroista oikeastaan mitään. Joskus olin kuvassa kauttaaltaan valoa säteilevien kukkien peitossa. Ymmärsin, että kukkivat omatkuvani osoittivat harrasta pyrkimystäni oppia suhtautumaan elämään myönteisesti ja toivomustani säilyttää sisäinen rauhani ja eheyteni. Tarvitsin paljon hyvää valoa, sillä niihin aikoihin olin henkisesti ahtaalla. 

"Sisäolioni" pani minut piirtämään myös sellaisia kuvia, joissa suojelin lootuksen valoa, jotta se ei sammuisi. Joskus lootustani uhkasi iso musta käärme, joten piirsin käteni suojaksi kukan ja käärmeen välille; käärme symboloi elämäntilannettani. Kukkakuvien kanssa vuorottelivat traagiset piirrokset, joissa olin hukkua. Olin avuttomana syvässä vedessä, ja eheyteni kultainen valopallo kellui aalloilla minusta loitommas; pallo oli siis hukassa. 

Olin varustanut hyvät ja jalot henkilöhahmot kultaisella valopallolla; se oli heidän päälaellaan. Vasta paljon myöhemmin opin, että tuollainen pallo on tiibetinbuddhalaisuudessa keskeinen symboli ja meditaatioharjoitusten visualisointikohde. Pallon kultavalon ominaisuudet ovat rakkaus ja myötätunto, voima ja viisaus. 


Komea sininen valeunikko Meconopsis grandis 
Tietoisuuteni sydämen lootuskukasta voimistui sittemmin lisää, eikä ainoastaan kuvapäiväkirjan lehdillä. Puhuin siitä tutuilleni itsestäänselvyytenä, samalla tavalla kuin kerrotaan purjosipulien kasvamisesta keittiöpuutarhassa. Oli totisesti totta, että sydämeeni oli versonut kohti kirkkautta kurottuva, säteilevä kukka, silloinkin kun olin piirtänyt sen juurtuneena maahan. Tämä tunne auttoi mieltäni rauhoittumaan ja eheytymään. 

Vaikeina päivinäni kysyin automaattikirjoituksella alitajunnaltani, mitä se tarkoitti lootuksenkukalla, jonka se kasvatti tietoisuuteeni. Tällaista kirjoitti kynäni: 

Ihanasti valoa säteilevä lootus on valoa koko kasvi kukinnosta juureen. Kukka kasvaa kukkulalla, mutta sen juuret ovat syvällä Valoa säteilevässä maansisäisessä isossa vedessä, ja kaikkein hienoimmat hiusjuuret kasvavat läpi veden vedenalaisesta maan ytimestä, jossa on tuli, toinen puhdistusaine veden lisäksi. Lootus on, Maarit, sinun sydämessäsi. Sitä suojelee kolmenkertainen Valokehä. Kun kerran lootus on sydämessäsi, sinua ympäröivät Valon kehät. Säilytä lootuksen Valo kirkkaana, muuten menetät sisäisen rauhasi. Sen kadotat helposti. Hoida lootusta hyvin, jottei Valo sammu ja kukka kuole. 
 
 

Ihminen ja kukka 

Tieto sydämen kukasta on saanut minut pohtimaan kukan merkitystä ihmiselle ja ottamaan selko siitä, millainen hänen suhteensa kukkaan pohjimmiltaan on. Käsittääkseni tuo yhteys on solmittu elämän punaisella langalla, joka ei katkea, sillä ihmisen elämää voi tuskin ajatella ilman yhteyttä kukkiin. Vai voiko? 

Ihminen, kauan ennen meitä elänyt ihminen, katsoi kukan sydämeen, ja mitä tarkemmin ja syvemmälle hän katsoi, sitä kirkkaammin hän ymmärsi, että kukka on luomistyö kauneimmillaan. Hän kirjoitti runoja kukista ja maalasi kukkien kuvia. 

Kukka on luonnon mestariteos, joka hämmästyttää muotojensa ja väriensä rikkaudella ja suloisella tuoksullaan. Kukka asuu sydämen unelmissa. Se on kotoisin kadotetusta paratiisin puutarhasta, ja varmaankin sen vuoksi ihminen toivoisi, että hän kuoltuaan pääsisi paikkaan, jossa ihanilla nurmilla tuoksuvat vienot kukat. 

Kukka vetoaa ihmisen tunteisiin. Ei ole laisinkaan ihmeellistä, jos joku haluaisi, että hänen maanpäällinen kotinsa olisi ruusutarhan keskellä. Kukkaa ei voi olla rakastamatta ja ihailematta. Ei voinut kauan ennen meitä elänyt Sapfokaan, vaan ruusut kukkivat lakastumattomina hänen muistoissaan: 

niin kuin auringon laskettua 
rusosorminen kuu himmentää muut tähdet 
valossa kylpee suolainen meri ja kukkivat kedot 
Kasteenraikkaina ruusut hehkuvat, hento koiranputki 
ja kukkea hunajalootus 
(Pentti Saarikosken suomennos) 


Vähintäänkin useimmat ihmiset rakastavat kukkia. Tämä kiintymys on niin itsestäänselvää, etteivät he tule edes miettineeksi, mistä se johtuu. Ihminen vaalii kukkasiaan. Jos hänellä on pala omaa maata, hän näkee sielunsa silmin itsensä lempeänä kesäpäivänä ihanassa kukkatarhassa, joka on hänen uurastuksensa päämäärä. 

Rakkaudella kukkien kasvattaja seuraa kasviensa kehittymistä, ja hänen silmänsä hymyilevät nähdessään, miten suurenmoisesti ne palkitsevat hoitajansa. Etenkin päivä on puutarhurin aikaa, mutta yöllä, jolloin ihminen nukkuu, kukat ja puutarha elävät omaa salaista elämäänsä. Katri Vala tiesi sen ja kirjoitti Unikko -runon, jonka alkuosa on tällainen: 


Idänunikko ( Papaver orientale ), kerrannaiskukkainen 
lajike 
Yöllä on varmaan joku jumala 
kulkenut puutarhassani: 
kaikki unikot ovat auenneet. 
Tuskin uskallan astua ulos, 
pelkään palavani pienissä liekeissä. 
 
 

Ilon kukat 

Jokainen joka lahjoittaa jollekin kukkia, ymmärtää vaistomaisesti, että kukat ovat viattoman puhtaita, varmaan sen vuoksi että ne ovat kauniita. Kauneus lienee hyvyyden heijastusta. Niinpä kukat vaikuttavat myönteisesti sekä saajaan että antajaan. Ne herättävät ihmisen parhaat tunteet ja saavat hänet sulkemaan sisimpäänsä kukkien hyvyyden, ja hyvyys vuorostaan kasvattaa sydämeen kukkia: 

Sinun yksinkertainen hellyytesi 
on täyttänyt sydämeni 
aamukasteisilla kukilla. 
 


Näin kirjoitti runossaan Valkoiset maljakot Katri Vala, jonka lyriikka on täynnään monenlaisia kukkia, onnen ja murheen kukkia. 
 Kukat ovat kuin tarkoitetut aistien iloksi ja sydämen iloksi, sillä kukkaa katsellessa mieli on valoisa - jos nyt emme ajattele sen biologista tehtävää luomakunnassa. Myös luonnon kukkaset, vaikka eivät olekaan yhtä loisteliaita kuin puutarhassa kasvavat sukulaisensa, herättävät iloisia tunteita. On kuin kukat palauttaisivat ihmisen mieleen lapsuuden onnelliset päivät, auringonpaisteen ja lämmön, kaikki kukat, leppäpirkot ja taivaan linnut. 

Clematis viticella n lajike 'Madame Julia Correvon' 

Murheen kukat 

Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää valoa ja iloa, vaan siinä on myös pimeyttä ja murhetta. Niinpä ovat runojenkin kukat toisinaan mustia kuin yö. Katri Valan sydän oli toisaalta kuin ihana lumottu puutarhassa, kuten runossa Aurinko ei ole vielä noussut

Sydämeni taipuu puutarhaa kohden 
kuin kastepisarainen kukka 
varhaisessa aamussa, 
kun aurinko ei vielä ole noussut. 

Mutta runoilija oli joutunut katselemaan myös Musta akordi -runon tummaa kukkaa: 

Yö on kuin suuri, musta kukka, 
jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet 
vavisten hymysi edessä, oi Kuolema. 

Svarta rosor (Mustat ruusut), Jean Sibeliuksen yksinlaulu ja sen pohjana oleva Ernst Josephsonin runo ovat syntyneet synkistä ajatuksista. Mustat ruusut kuvastavat runoilijan lohduttoman raskasta yksinäisyyden tunnetta. Hänen surunsa ruusut ovat mustat kuin yö, ja hänestä on myös kuin hänen sydämessään kasvaisi ruusupuu, jonka piikit kalvavat häntä hellittämättä. Tuon ruusupuun kukat ovat valkeita kuin kuolema ja punaisia kuin veri. 
 


Kukkia äidille 

Kehdosta hautaan 

Kukat ovat ihmisen seuralaisia kehdosta hautaan, sillä elämän suuret tapahtumat ja kukat näyttävät kuuluvan yhteen. Näin on ehkä ollut aina. Kun lapsi syntyy maailmaan, kukat tosin annetaan äidille, ja kyllähän hän ne ansaitsee elämänsä suurena päivänä. Mutta siitä pitäen jokainen saa itse omat kukkansa. Ensimmäiset ikiomat kukat ovat ehkä kastemekon rintamukseen kiinnitetty pieni lemmikkikimppu. 

Syntymäpäivänä onnittelijat saapuvat kukkakimppuineen päivän sankarin luo, ja valokuvaaja ikuistaa hänet kukkien kanssa, jotta muisto säilyisi. Kun nuori saa koulusta päättötodistuksen, äiti ja isä ja muut sukulaiset sekä ystävät lahjoittavat hänelle kukkia, ja kaikki ovat iloisia. Morsiamella on kukkakimppu käsivarrellaan ja sulhasella kukka takkinsa napinlävessä heidän antaessaan julkisesti pyhän lupauksen ikuisesta rakkaudesta. Jos he eivät ole uskonnottomia, he astuvat vihkiseremonian ajaksi kukitettuina jumalansa silmien eteen tältä siunausta liitolleen toivoen. 

Elämänsä aikana ihminen poimii ja antaa ja saa monta kukkaa. Kukat liittyvät etenkin iloon, ja silloin ihmisen silmät säteilevät. Surun kukat lohduttavat ja puhuvat omaa hiljaista kieltään hetkellä, jolloin ei ole helppo löytää oikeita sanoja. Kun ihminen sitten kuolee, hänen rintansa päälle laitetaan usein kukkasia ja hän saa elämänsä ehkä kaikkein upeimmat kukkatervehdykset. On kuin kukat itkisivät. 

Kukat ja pyhyys 

Kukat liittyvät pyhyyteen. Onhan niillä koti ihmisen sydämessä. Ihminen lähestyy rakkaita vainajiaan ja kunnioittamiaan jumalia kukkia kantaen. Hän istuttaa punaisia ruusuja haudalle, ja hänen temppeleissään on alttarilla valkeita liljoja ja lootuksia. Jumalille ja kuolleille halutaan lahjoittaa sellaista, mikä on maailmassa kaikkein kauneinta ja mihin liittyy tunne hyvyyden läsnäolosta. 

Ihmisen ja kukan välillä on side, ja side on katkeamaton myös elävien ja kuolleiden välillä ja uskoakseni myös ihmisen ja jumalien välillä, mikäli hänen elämässään on pyrkimystä jumaluuden luo. Kukilla ihminen varmaan haluaa solmia yhteyden rakkaisiin vainajiinsa - ja myös jumaliin, ja se tekee niistä pyhiä. 

Taiteilijat ovat varmaan koko tuntemamme taidehistorian alusta saakka kuvanneet jumalia ja muita kunnioitettavia pyhiä hahmoja niin, että heillä on kukkia kädessään tai he ovat kukkien keskellä. Uskonnollisessa taiteessa tämä on ollut tärkeää senkin vuoksi, sillä kukkien symbolisella kielellä on voitu kertoa kuvan aiheesta monia asioita. 

Koska lootus avaa kukkansa auringon noustessa auringonjumala Horus kuvattiin vanhan Egyptin taiteessa peukaloaan imevänä lapsena lootuksen kukassa. Horuksen tavoin kiinalainen laupeuden jumalatar Kuanyin (oikeastaan sama kuin Avalokitesvara eli Chenrezig) syntyi lootuksesta kuten myös hindujen luojajumala Brahma. Buddhalla on lootussilmät ja hän istuu lootusasennossa lootusvaltaistuimella. Myös tiibetinbuddhalaisuudessa suuresti kunnioitettu Padmasambhava on lootussyntyinen. Myötätunnon jumalatar Vihreä Tara, joka esitetään astumassa alas lootusistuimelta kärsivien ihmisten maailmaan, pitelee kädessään sinistä lootusta. Taolaisuudessa tunnetaan kultakukka, joka meditaatiossa puhkeaa ihmisen päähän. 

Enkeli Gabriel ilmestyy lukuisissa maalauksissa Marialle valkeita liljoja kantaen. Sen jälkeen kun lapsi on syntynyt, Madonna istuu pienokaisineen ruusutarhassa ympärillään valkoisia ja punaisia ruusuja, sillä hänen elämässään oli sekä iloa että surua. 
 


 

Kukka ja alitajunta 

Kun ihminen katsoi kukan sisimpään liikuttuen sen kauneudesta ja hyvyydestä, hän rakastui siihen niin vakavasti, että se alkoi versoa hänen mielessään, hänen sydämessään. Kukasta tuli niin erottamaton osa ihmisen sielua, ettei hän tule edes ihmetelleeksi, miksi hän jopa asuu kukkia ympärillään ja miksi koti tuntuu viihtyisältä, kun kukatkin viihtyvät siellä. On hänellä kukkakuviakin. 

Astioita koristavat kukkaornamentit, ja seiniä saattavat peittää kukkatapetit ja ikkunoita reunustaa kukkakuvioin somistetut ikkunaverhot. Kun kesä koittaa, monet naiset pukeutuvat kukalliseen leninkiin. 

Kukkia on välillä sellaisissakin paikoissa, joissa ne näyttävät vähintäänkin yllättäviltä. Kun katselee tarkasti ympärilleen, niitä kyllä huomaa. Tyylitelty ruusu on mm. kansaneläkelaitoksen logossa ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeissä. 
 

Mieltymys kukka-aiheita suosivaan sisustukseen lienee ollut suurimmillaan rokokoon aikaan 1700-luvulla. Kuva lähellä Tukholmaa olevasta Svindesvikin salista: Sinikukkainen kaakeliuuni ja kiinalaiset tapetit. 


Kurjenmiekka ( Iris ) on sateenkaaren jumalattaren Iriksen nimikkokukka. Iris on myös sanansaattaja jumalten ja ihmisten välillä. Niinpä hänelle pyhitetty kukka merkitsee viestiä. 

Arkkityyppi 

Kukan ja ihmisen välinen yhteys on vakaa. Kukka on arkkityyppi, ihmisen kollektiiviseen eli kaikille yhteiseen alitajunnan kerrostumaan sisältyvä motiivi. Näillä C. G. Jungin luomilla käsitteillä voidaan selittää, miksi samat aiheet, symbolit ja merkitykset tavataan eri puolilla maailmaa hyvinkin etäällä toisistaan, ilman että ihmiset olisivat omaksuneet niitä muista kulttuureista. Perustaltaan samanlaisina ne toistuvat myyteissä, uskonnoissa, kuvataiteessa, saduissa ja unissa. 

Kukka on arkkityyppi, joka palautuu ihmiskunnan historian alkuhämärään. Sen vuoksi ihminen ja kukka kuuluvat kaikkialla maailmassa yhä yhteen. Hänen luomansa myytit rakentuvat arkkityypeille, ja sen vuoksi on myös syntynyt rikas symboliikan aarteisto. 

Kukat ovat saaneet paljon vertauskuvallisia merkityksiä, joita länsimaisen kulttuurin piirissä elävä ihminen ei nykyisin kuitenkaan aina ymmärrä, sillä kyky tulkita symbolien kieltä on suuresti huonontunut. Mutta vaikka ihmisellä ei olisikaan tietoa kukan syvästä alitajuisesta merkittävyydestä ja yksittäisistä vertauskuvista, hän kunnioittaa kukkia tiedostamattaan. Se ei aina ole opittua. 

Lapset ja kukka 

Kun lapset ovat niin isoja, että he ryhtyvät piirtämään, he melkein ensimmäiseksi piirtävät kuvan kukasta. He ovat huomanneet, että maailmassa kasvaa paljon ihania kukkia, ja niitä he rakastavat. Heidän mielensä on puhtoinen kuin kukka, joka on pelkkää hyvyyttä. 

Pienokainen poimii kukkasen ja ojentaa sen äidilleen sanoen "kukka". "Kukka" luultavasti kuuluu ensimmäisiin sanoihin, jotka lapsi oppii. Hakeutuivathan hänen silmänsä jo vauvana kukkaan ja katselivat sitä. 


Raini 
Kaikkialla maailmassa pienet lapset tekevät kukkakuvia. Heillä on suora yhteys arkkityyppeihin, sillä maailma ei ole vielä kerännyt heidän mieleensä muita, pinnallisia vaikutelmia. Lisäksi he ilmeisesti intuitiivisesti tietävät kukkien hyvää tekevän vaikutuksen ihmisen mieleen. Ainakin eräs tuntemani pikkutyttö (nyt jo aikuinen) on tästä selvillä: hätääntyessään vanhempiensa riidellessä hän kiiruhti piirtämään kummallekin kukkakuvan, ja piirustukset tehosivat näihin niin, että sopu syntyi. 

Kirjailijoiden ja taiteilijoiden kukat 

Runoilijat, muutkin kuin Katri Vala, rakastavat kukkia, sillä muuten ei olisi niin paljon kaunokirjallisia tuotteita, joissa kukilla on tärkeä asema. Kirjailijat ja muutkin taiteilijat ovat ehkä keskivertoihmisiä herkempiä ja lasten tavoin lähellä myyttien arkkityyppistä todellisuutta. Heidän työnsä pysäyttää heidät mietteliäisyyteen, ja se kääntää katseen sisäänpäin. He osaavat antaa muodon sisäiselle tiedolleen, toisin kuin useimmat "tavalliset" ihmiset. 

Kukka on aihe, johon taiteilija tarttuu vaistomaisesti, ja jotkut omistautuvat kokonaan kukkien kuvaamiselle. Kukat ilmestyvät monesti teokseen kuin itsestään, kuin näkymättömän käden ohjaamana, jolloin tekijä itse on kuin sivustakatsoja. 

Näin varmaan syntyvät Eva Ryynäsen veistotaiteeseen erottamattomasti liittyvät sirot kukat. Hänen materiaalinsa on vankan massiivinen kelohonka. Siihen missä on oksa, hänen talttansa veistää mielellään kukan sillä tavalla, että oksa on kukan keskustana. Pöydäksi aiotun halkaistun rungonkappaleen syiden kuviot herättivät taiteilijassa mielikuvan hiljaa virtaavasta vedestä, ja niin pöytälevystä tuli kuin joki, jossa on lumpeenlehtiä. Eva Ryynäsen erämaakirkon vankkoja penkkejä ja ovien rivanseutua koristavat pienten kukkien ryppäät. Nuo kukat saattavat häkellyttää, sillä ne ovat tavallaan ristiriidassa raskaan puun kanssa. Erittäin uskottavaa on kuitenkin, että taiteilijan on pakko koristaa työnsä kukilla, jotta niistä tulisi sellaisia, kuin niiden pitää hänen alitajuntansa mielestä olla. 
 

Yksityiskohta Eva Ryynäsen reliefistä, joka koristaa ateljeerakennuksen ulkoseinää Lieksan Vuontislahdessa 

Kukkien herkkyyttä 

Kotipuutarhuri ja taiteilija 

Kotipuutarhuri ammentaa samasta lähteestä kuin taiteilija, ja iän karttuessa ja viisauden kasvaessa, sisäisen näkemyksen selkiytyessä, hän yltää yhä hienostuneempiin saavutuksiin puutarhassaan. Hän rakastaa kukkia entistä enemmän, ja niiden kauneus koskettaa hänen herkimpiä tunteitaan, jotka lähenevät pyhyyttä. Hän ei voi olla ajattelematta kukkia, vaikka hänen ehkä pitäisi paneutua muihinkin asioihin. 

Puutarhuri on kuin taiteilija ja kuuntelee intuitiotaan. Hän on kuin Claude Monet, ranskalainen impressionistimaalari. Tämän elämässä yhdistyivät puutarhurin ja taidemaalarin työ, ja kummallakin alalla hän oli mestari. Hän oli yli 40-vuotias, kun hän vakuuttui siitä, että hän tahtoi saada oman maapaikan. Hänellä oli mielessään kuva kauniista kukkatarhasta, ja hän näki paljon vaivaa toteuttaakseen unelmansa Givernystä hankkimallaan maatilalla. 

Monet'n puutarha, joka nykyisin on avoinna yleisölle, on täynnä kukkia koko kasvukauden ajan, ja ne on istutettu noudattaen isännän hyväksi katsomaa väriohjelmaa, sillä värit ja niiden yhdistelmät sekä niiden antamat yhteisvaikutelmat olivat hänelle tärkeitä. Puutarha kukkineen ja polkuineen ja ruusukaarineen ja muine näkymineen antoi tarhurinsa taiteelle runsaasti otollisia aiheita. 

Sydämen lumpeet 

Ehkä kaikkein eniten Monet rakasti lumpeiden lampea, jonka rannoilla kasvavien itkupajujen hennot oksat laskeutuvat kohti veden tummaa pintaa; lampi on oikeastaan pieni järvi, sillä se on aika iso. Monesta maalauksesta tuttu japanilaistyylinen kaarisilta vie kapean kohdan ylitse. Taiteilija istui rannalla ja tarkasteli näkemäänsä. Häntä kiinnostivat etenkin valo ja se, miten se vaikutti väreihin vuorokauden ja vuoden eri aikoina ja erilaisella säällä. Monet katseli läheisen kasvullisuuden kuvastumista veteen ja taivaalla olevien pilvien verkkaista liikettä lammen pinnalla. Tämän hän maalasi tauluihinsa. Erityisen tärkeitä taiteilijalle olivat lumpeet, jotka valo väritti.Valokuvassa istuu vanha valkopartainen Monet olkihattu päässään lumpeiden lammen partaalla. 

Se että Monet omistautui kukkien, erityisesti lumpeiden, kuvaamiselle tapahtui tuskin pelkästään kiinnostuksesta valoon ja väreihin ja värien vaihteluihin luonnossa, minkä hän halusi esittää totuuden mukaisena. Ihan varmasti hänellä oli kukka sydämessään. Näin uskon. Sen vuoksi hän viipyi rakastamansa lummejärven luona, katseli valoa kohti avautuvia kukkia, vettä ja taivasta, ja tämän kauneuden hän ikuisti kankaalle kerta toisensa perästä. 

Lumpeen symboliikka liittyy ymmärtääkseni lootuksen symboliikkaan. Siellä missä lootus ei kasva, kasvaa lumme. Ovathan nämä kauniskukkaiset vesikasvit kasvitieteellisesti sukua toisilleen, ja ne muistuttavatkin toisiaan. Molemmat ovat valon kukkia, lootus erityisesti jumalallisen valon kukka, joka edustaa sitä, mikä ihmisen mielestä on kaikkein tärkeintä tai pyrkimystä siihen: sisäistä valoa, sydämen hyvyyttä ja rakkautta. Monet'n sielun syvimmissä sopukoissa asui varmaan tunne, että lumme on lootuksen tavoin pyhä kukka. Hänellä oli sydämessään valokukka, eikä hän milloinkaan väsynyt sen maalaamiseen. 
 

Puutarhurin onni 

Onnellinen se jolla on puutarha. Tietääkö kukaan mieluisampaa ajankulua kuin oleskelua puutarhassa. Hauskaa on katsella kasveja, niin että tietää, montako nuppua rakkaimmissa kukissa on ja monenko himpun verran omenapuiden raakileet ovat edellisestä tarkkailukerrasta kasvaneet. Kukat kääntävät ihanat kasvonsa kohti aurinkoa, ja niitä ihmiset rakastavat ja myös pörisevät mehiläiset ja perhoset, jotka asettuvat silkkiset siivet levällään kukkien päälle ihailtaviksi. 

Yhtä suuren onnen saa osakseen, vaikkei omistaisi muuta maata kuin on ikkunalaudan kukkaruukuissa. Kun ruukun kasvi palkitsee saamansa huolenpidon kasvattamalla nupun, ihminen tuntee suurta iloa ja kiitollisuutta. Joka päivä hän seuraa nupun varttumista kuin se olisi hänen pienoinen lapsensa, kunnes nuppu aukeaa ihanaksi kukaksi. Kukka näyttää onnelliselta, ja sen hyvyys ja kauneus tarttuvat ihmiseen, joka hellästi hoivaa aarrettaan. 

Onko ihanampaa kuin kesäaamu? Istua ulkona aamiaisella, kun linnut laulavat. Aurinko paistaa jo puutarhaan, mutta kaste ei ole vielä kuivunut, joten pienet pisarat kimaltelevat kuin jalokivet siroilla heinillä ja kukkien terälehdillä. 

Virittäytyessä uuteen päivään voi kiitollisena nauttia elämän onnesta, katsella puutarhakättensä töiden tuloksia ja miettiä, mitä seuraavaksi tekisi - ellei sitten ole työpäivä edessä. Riippumattoon lukemaansa? Vaiko kasvimaalle kitkemään? Koska elämässä on hyvän rinnalla pahaa, seuraava työ on ehkä luja kamppailu tuhohyönteisiä tai kesäistä kuumaa kuivuutta vastaan. 
 


Hajuherne ( Lathyrus odoratus

Sydämen valokukka 

Kun on kauan elänyt kukka sydämessään, on kukasta tullut sydänystävä, jolle voi uskoa suurimmat salaisuutensa. Näin teki Katri Vala runossaan Hajuherneet

Hajuherneet, kukkani, 
te, jotka ylenette kuumassa yössä 
viileinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa. 
teille tahdon sanoa salaisuuden, 
jota ei päivällä ole, 
mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi. 

Painan kasvoni poskianne vasten, 
te suloiset, täynnä lempeätä hekumaa, 
sillä olen niin kovin nuori 
ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani: 
joku on suudellut olkapäitäni 
pitkään ja kiihkeästi. 

Hymyilettekö te kaikki 
hievahtamattomassa yössä? 
En näe silmiänne, 
mutta hymyilynne on lehahtanut kasvoilleni. 

Itkien ja nauraen 
sukellan tuoksuvaan syliinne, 
ja teidän pienet kukkasuudelmanne 
putoavat kuumeisen ruumiini yli 
kuin hiljainen, lempeä sade. 
 


Rosa rubiginosa 'Magnifica' 
Se, jolle kukan viisaus on valjennut, on kiitollinen elämälle. Hänen on helppo yhtyä tiibetiläisen laman ajatuksiin. Tarthang Tulku kirjoittaa näin: 

Kauneuden tukemana ja ravitsemana sydän avautuu samalla tavalla kuin kukan terälehdet aukeavat. Sydämen kukka on mandalan keskus. Kun sydän avautuu, alamme ymmärtää elämän kokonaisuuden ja yhteytemme luontoon. 
 Kukkien kauneutta katsellessamme sydämemme avautuu ja tunnemme syvän yhteyden ihmeen ja luottamuksen. Kun kerran löydämme tämän avoimuuden, voimme vähitellen avata sydämemme inhimillisille olennoille ja oppia rakastamaan. Mitä enemmän arvostamme kauneutta, sitä enemmän kauneutta löydämme. 

Kaikilla kukkien rakastajilla on valokukka sydämessään. Varmaan jokainen avoin ja kauneudelle herkkä ihminen tiedostaa sisimmässään tuon kukan, vähintään selittämättömänä mieltymyksenä kukkiin. Kukan huomaa varsinkin tuntiessaan itsensä rauhalliseksi ja onnelliseksi. Kaikki eivät vain osaa pukea tunnettaan sanoiksi tai säveliksi tai kuviksi. 
 


Tuomi ( Prunus padus ) kukkii 
Post scriptum 
Tätä kirjoittaessani lumi peittää vielä maan, mutta ilmassa on aavistus keväästä. Aurinko paistaa ja ensimmäiset pälvet makaavat maassa rusehtavan harmaina. Mustarastas tervehtii ihanalla liverryksellään varhaista kulkijaa. Joka vuosi kevät on - näinä luonnon turmeluksen aikoina - suuri ihme, ja kiitollisena saan toivottavasti tänäkin vuonna lausua sen tervetulleeksi. 

Rosa alba 'Maiden's Blush' 


Lopulla kesää kasteisena aamuna on hämähäkki kutonut  verkkojaan puutarhaan. 

Ajatukset vievät minut uinuvaan puutarhaani. 
Mietin, miten on mahtanut talvehtia vaaleanpunakukkainen neidonruusu, jonka viime keväänä istutin. Se on alullaan olevan ruusutarhani rakkain lapsi, vaikka rakastan minä muitakin kukkiani. Tuo neidonruusu oli viime vuonna kuin malttamaton pieni tyttö, joka tuntui puhuvan minulle. Oli kuin se olisi hokenut: "Istuttaisit jo minut! Istuta jo minut! Ja tahtoisin ukonkelloja ja ritarinkannuksia lähelleni! Saanhan niitä! Älä unohda ritarinkannuksia!" Taimi ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin jätin muut istutukset sikseen ja toteutin sen toivomukset. 

Myöhemmin kesällä ruusu vaikeni. Ehkä se oli tyytyväinen kasvupaikkaansa, vaikka joutuikin kesäkuun oudossa koleudessa värjöttelemään. Tai minä olin siinä määrin uppoutunut raatamiseen puutarhassa, etten kuullut ruusulapsosen juttelua. Mahtaako se tänä keväänä puhua minulle, kunhan herää? Nyt se vielä uinuu hangen valkean peitteen alla. Jokohan ruusu ilahduttaa hoitajaansa ensimmäisillä suloisilla kukillaan? Jos se ei vielä jaksa kukkia, en pety, sillä se on kovin nuori. 
 
 
 

Kirjallisuutta 


Leino, Eino 1985: Runot 1. Otava, Helsinki. 
Sapfo 1984: Iltatähti, häälaulu (2. painos). Otava, Helsinki. 
Tarthang Tulku 1991: Mandala Gardens. Dharma Enterprices. Oakland, California, USA. 
Vala, Katri 1945: Kootut runot. WSOY, Porvoo. 
Monet's Years at Giverny: Beyond Impressionism 1978. The Metropolian Museum of Art. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, USA. 
 

Julkaistu aikaisemmin Voi Hyvin -lehdessä 4/1995