Kasvukausi 1997

On se kumma, että taas kirjoitan tammikuussa edellisen kesän puutarhakatsausta. Enhän minä paljon mitään muista, paitsi että heinäkuun alun paikkeilta lähtien kesä oli epätavallisen kuuma. Suomi kärsi muistaakseni lähes kaikkialla paitsi helteestä kovasta kuivuudesta, mutta meille melko täsmälleen Peltolan seudulle osui siunaus: tääällä näet satoi. Aina kun puutarhassa alkoi olla niin kuivaa, että ajattelin olevan välttämätöntä ryhtyä kasteluhommiin, taivas aukaisi vesipatonsa ja antoi virkistävän sateen valua, joskus syöksyä, kohti maata. Ja maa kastui lähes yltäkylläisesti. Mutta kun ilman lämpötila samaan aikaan oli sangen korkea, 30 asteen kieppeillä ja varmaan ylikin, puutarhassa vallitsi trooppisen oloinen kosteus. Kerrassaan elämyksellinen kokemus! Ruusut ja muut kukat nauttivat olostaan. Eivätkä ainoastaan kukat. Omenapuiden oksat venyivät vähintään puoli metriä pitemmiksi. Kesä oli meillä Peltolassa suorastaan nautinnollinen. Tosin puolen päivän jälkeen, jolloin aurinko pääsee paistamaan kaikkialle puutarhassamme, ei ollut menemistä ulos, ei ainakaan työtä tekemään. Suorastaan läkähdyttävän kuumaa. Minun fysiikalleni sopimattoman lämmintä. Onneksi saimme taivaasta vettä, joten kastelumurheita ei ollut. Kitkemiset sun muut työt jäivät vähiin, sillä aika ei riittänyt, jos pihatöitä teki vain aamupäivisin. Nautin olostani sisällä ja terassillamme. Koska minulla oli elokuussa näyttely, saatoin hyvällä omallatunnolla istua terassilla kuvia tekemässä. Tarkoitukseni oli ollut siirtää edellissyksyinen näyttelyni supistettuna Helsinkiin – oikeaan galleriaan – mutta niinhän siinä kävi, että tein ehkä 25 uutta työtä. Näyttelystä tuli kaunis, joskaan ei erityinen yleisömenestys.

Millaista mahtoi olla ennen hellekautta? Kauheaa, kun en oikein muista. Taisi olla melko koleaa. Narsissit kukkivat kovin lyhyillä varsilla ja ruusujen kukinta viivästyi lähes kaksi viikkoa. Kevät paljasti, millainen talvi oli ollut. Talvi oli ollut ruusuille,  hienoimmille, ankara. Ne jotka olin syksyllä peitellyt hyvin, olivat enimmäkseen hyvässä kunnossa, mutta osa varmoina pitämistäni ruusuista – esimerkiksi neidonruusut ja sammalruusu – paleltuivat maata myöten tai melkein. Jos versojen tyvillä oli hiukan eloa, pensas saattoi ilahduttaa minua muutamalla maanmyötäiselle kukalla. Olihan se surullista, mutta itse asiassa hyvin pian aloin ajatella: ei pidä uskoa, että kaikki pysyy ennallaan, vaan kaikelle on ominaista muuttuminen ja pysymättömyys, unelmani joka vuosi suuremmista ruusupensaista on katoava haavekuva, jollaiseen minun ei tule tarrautua. Tähän tapaan ajattelin eikä minua enää surettanut. Ja kun sitten leikkasin kuolleet ruusunversot pois, ajattelin: Tulipa siistin näköistä.

Olisi tärkeää saada tarkka selko siitä, mitkä ruusut on syytä peittää ja mitkä ei. Tätä olen kauan ajatellut, joten on se kummallista, etten ole välittänyt – en kai ole mielestäni ennättänyt – merkitä muistiin edes niitä ruusuja jotka olin edellisenä syksynä peitellyt enkä liioin kirjoittanut paperille, mikä merkitys suojauksella näytti olleen. Kerrassaan vetelä olen. Kerta kaikkiaan.

Ainoa ryhmäruusuni 'Europeana' paleltui, vaikka sillä oli havut niskassaan, samat joiden alla olivat hienot 'Louise Odier' ja 'Nuits de Young', jotka kasvoivat ja kukkivat autotallin seinustalla kerrassaan upeasti. "Neidon punastuksessa" oli muutama kukka maan rajassa mutta 'Maximassa' ei ainuttakaan. Tässä pari esimerkkiä.

Ennen joulua oli melko kova pakkanen, ja kun maa oli lumeton, ruusuille kävi huonosti. Kun lisäksi syksy oli ollut melko leuto ja ruusujen silmut olivat melko lailla paisuksissa kuinvalmiina puhkeamaan, oli pelättävissä harmia. Tämän havainnon oli tarkkasilmäinen Aila Korhonen tehnyt ja kirjoittanut muistikirjaansa aavistuksensa, että huonosti voi käydä. Myös joulun jälkeen oli märkää lumettomuutta ja kylmää lumettomuutta. Myöhemmin satoi sentään lunta, niin että sitä oli lopulta melko lailla.

Koska olen parantunut ruususairaudesta, minun ei tarvitse saada yhä lisää ruusuja. Olen silti valmis antamaan versoille kasvupaikan, jos sellaisia on tarjolla. Ja niitä oli: Ailalta sain kaksi ja Pirjo Rautiolta, uudelta ruusututtavaltani – ehkä peräti ystävältä – sain kuusi tainta, joista viisi ihanaa rugosaa, ja kuudes 'Henry Martin' sekä postinkantajalta keltaruusun (persiankeltaruusuko?). Ailan ja Pirjon rugosaruusut sekä liian märässä kituneet hansaruusut (Anitan, Sepon ja Kourlan kartanon ruusut) istutin pitkäksi riviksi tien varteen talon ja sähkötolpan välille. Toivottavasti siitä tulee kaunis ruusujen rivi. Paikka on keväisin ollut melko märkä ja kun maa lisäksi on parannusyrityksistäni huolimatta pysynyt lähes savikukkosaven kaltaisena, siihen tehtiin ensin perusteellinen kunnostus. Minä aloitin ja Pentti jatkoi: savea otettiin pois ja paikka korotettiin oksilla, jotka saavat siellä maatua, sekä mullalla ja hiekalla ja lopulta se ruokittiin talouskompostorin sisällöllä. Toivottavasti se on nyt hyvä paikka uusille ruusuille. Ainakaan kurttulehtiruusut eivät ole kovin vaatelaita. Väleihin kylvin syksyllä kukansiemeniä, ainakin unikkoa ja markettaa mutta luultavasti myös ruiskaunokkia. Taaskaan en tehnyt muistiinpanoja. Ensi kesä näyttää, mitä riviin nousee.

Joillakin ruusuilla jatkui sellainen kohtalo, että ne joutuivat jälleen uuteen kasvupaikkaan. Ja taasen ajattelin, etten enää niitä siirrä, vaan annan niille mahdollisuuden kotiutua paikkaansa. En viitsi muuttoja tähän kirjata. Ensi keväänä varmaan jatkuu sama tahti. Tätä en kumminkaan tee huvin vuoksi, vaan päämäränä on aina ruusun paras tai sitten ihmissilmälle suurempi ilo. Uudelleenistutuksia tulee tuskin paljoa, mutta jotain kumminkin.  Syksyllä tilasin Tanskasta yhdessä muutaman muun ruususeuralaisen kanssa ruusuja, jotka saan keväällä. Tyydyin neljään: 'Celsiana', 'Calestial', 'Bicolor' ja 'President de Sezè'. Pirjo jolla on suunniteilla ruusutarhan huikean iso laajennus tilasi yli 35 tainta ja muuan toinen naisihminen peräti 57 entisen 300 ruusunsa lisäksi. Samalla kun istutan lisää, luovun jostakin. En pidä tarpeellisena, että minulla on kirkonruusua kahta tai ehkä kolmea kantaa. Minulla riittää yksi; näin pääsen kahdesta pensaasta eroon. Ei ole järkeä pitää ruusuja ja kärhöjä omenapuiden alla. Nämä kun on suurentuneet ja varmaan ensi kesänä suurentuvat lisää. Muutoksia tarvitaan.

 Paikka johon istutin uudet mieluisat rugosani, on ollut surun aihe, sillä siihen olin istuttanut pionini. Pionithan eivät Peltolassa ole menestyneet. Ei se ihme olekaan: talvimärkyyttä ja liian kovaa savea.  Viime keväänä nousi kukkapenkistä vaivaisia pioninversoja ja jokin oli peräti hävinnyt. Suhtaudun melko skeptisesti pionien kasvatukseen. Siirsin syksyllä mandalaan, joka meillä on tekeillä, pionin neljään uloimpaan kulmaan. Saa nähdä onko niiden mandalassa parempi olla. Mutta enpä muistanut parantaa maata hiekalla ja turpeella ja olisi minulla ollut sarviluujauhoakin. Keväällä yritän korjata tilanteen tekemällä maanparannusta taimien ympärillä juuria vahingoittamatta. Minulla on lisää neljä pionia, mutta mandala on siinä määrin kesken, etten niitä voinut vielä siihen istuttaa. Kaukasianpioni voisi kasvaa paremmin lämpimämmässä paikassa. Viime vuonna oli pioni vuoden maatiaiskasvi, mutta nyt en hullaantunut vuoden maatiaiseen, en vaikka kirjoitin yhdistyksen jäsenlehteen kiinnostavan artikkelin 'Pionin juuret ihmisille ja kukat pyhimmille'(Maatiainen 1/1998).

Koko vuoden olin suunnitellut Peltolan kaikkien narsissien valokuvaamista. Mutta niillä oli keväällä oudon lyhyet varret ja kun kukat katsoivat alaspäin, minun olisi pitänyt kaivaa itselleni kuoppa pystyäkseni kyllin alhaalta kuvaamaan ne. Edellisenä syksynä istuttamani narsissinsipulit olivat ensimmäisenä keväänään melko vaatimattomia, mutta ne varmastikin vahvistuvat vuosi vuodelta. Toivottavasti.  Syksyllä en ostanut lisää sipuleita. Aion niitä kyllä hankkia mandalaa varten. Mandalaan aion myös istuttaa naapuriltamme Esteriltä saamani kerrotut runoilijannarsissit, jotka toissa vuonna siirsin peltoheinän seasta talon eteläseinustalle akileijojen väliin: Kävi niin, etteivät ne pärjää kilpailussa nopeasti kasvaville akileijoille vaan jäävät niiden sisään. Liioin niihin ole tullut ainuttakaan kukkaa. Ne pääsevät keväällä mandalaan, kunhan kasvualusta on kunnossa. 

Luin mitä 1996 olin kirjoittanut unikoista enkä ymmärrä mitä tarkoitan. Minulla kuuluu olevan kuusi monivuotisen unikon lajia. Mitä ihmettä tarkoitan? On idänunikko ja Hallaman Rainilta saamistani yksinkertaiskukkaisen idänunikon siemenistä kasvaneet taimet, jompikumpi Meconopsisin taimista – kumpikaan ei vieläkään kukkinut ja toinen kuoli. Edellisen kesän siemenkylvökset olivat lumen sulaessa elossa, mutta kolea kevät – olikohan se maapoltetta joka liikutteli pikkuisia taimia – koitui niiden turmioksi. Tai sitten ei, sillä jotain siihen kohtaan kesän mittaan ilmestyi, mikä ei kuitenkaan näytä unikolta, sekä yksi taimi, joka näyttää unikolta. Koska tässä pikkupläntissä ei mielestäni ollut mitään, istutin siihen keväisen (1997) Meconopsis-kylvökseni pikkutaimet, jotka eivät kumminkaan juuri kasvaneet. Kaikki siirsin syksyllä kasvihuoneeseen talvehtimaan ja peittelin turpeella ja kai sananjalan lehdillä ja harsoilla ja lisäksi matolla; täällä ovat myös ns. mansikkaruukussa kasvaneet amppelimansikoina myydyt jatkuvasatoiset 'Mrak'-mansikat, jotka aion istuttaa avomaahan. Mainittu valeunikko on himajalansinivaleunikkoa suuresti muistuttava laji, joka kuuluu olevan kestävämpi ja helpompi saada menestymään. Aito himalajansinivaleunikko, jonka siemeniä edellisenä syksynä kylvin pussillisen, ei itänyt. Vähemmästäkin unikot voivat mennä päässä sekaisin.

Muutenkin perennansiementen kylvökset onnistuivat huononlasesti; sen huomasin kun katselin viimevuotista luetteloani. Tähtiputkia ja japaninakileijoja on taimistossani,  ja muutama alppiasteri, mutta tuskin muuta, elleivät sitten idä vasta parin vuoden kuluttua kylvöstä. Kevättalvella ja keväällä ja vielä alkukesälläkin olin puutarhaan niin tympääntynyt, että palautin Maatiais-yhdistykselle lähes kaikki hankkimani siemenet.

Jonkinlaisesta haluttomuudesta huolimatta sain aika paljon aikaseksi ja kun ruusunkukkia ja Clematiksen kukkia alkoi ilmestyä mielialani parani. Minulla oli polvi kipeä, niin että minun piti senkin jälkeen kun turvotus ja arkuuskin lähes tyystin olivat poissa, pitää mielessäni että polvelle tulee olla lempeä.. Minulla oli sairaalassa lähete polven tähystysleikkausta varten, mutta "toimenpiteeseen" pääsin vasta 10. joulukuuta. Pentti autteli minua pihatöissä paitsi kuumimpina kuukausina, jolloin maatyöt olisivat olleet epäinhimillistä rääkkäystä.

Koska autotallin eteläseinustalla ei enää ollut muovihuonetta tein sinne lämpimän kukkapenkin. Siihen istutin arkoja ruusuja ja 'Pohjantähden', joka oli ollut tilapäisistuksessa varmaan kaksi vuotta, sekä kuusi virolaista Clematista: 'Valge Daam', 'Bella', 'Minister', 'Piilu' ja 'Teksa' sekä äskettäisiltä Puutarhamessuilta hankittu 'Niobe'. Muut olivat värjötelleet ahtaaksi käyneessä paikassa omenapuiden siimeksessä kasvimaahedelmätarhakukkamaassa. Kukkapenkki on erittäin kaunis. Lähinnä suojaksi paahdetta vastaan istutin kukkapenkin reunaan ja taimien ympärille loistosalviaa, mäkimeiramia, iisoppia ja kahta lajia minttua. Koska maa oli hyvin lannoitettu, yrtit kasvoivat valtaviksi. Kaunista oli kun ne kukkivat sinisen sävyissään ja oregano rusehtavan tummanpunaisena. Useimmat ruusut kukkivat ja 'Teksa' oikein komeasti. Syksyllä asettelin ruusut kyljelleen ja levitin koko kukkapenkin päälle sananjalanlehtiä ja kuihtuneiden perennojen varsia ym. sekä päällimäiseksi havuja. Luulisi etteivät palellu. Kukkapenkin edessä entisen kasvihuoneen mullassa rehottivat kurpitsat. Taimet olivat valtavat. Onneksi ei tullut jättiläissatoa, sillä nytkin jo tympäännyin kurpitsoihin ja päätin, etten niitä ensi kesänä laita kasvamaan, olkoonkin että kurpitsat ovat kasvissyöjän vakioruokaa loppukesällä.

Ensi kesänä osaan varmaan sanoa jotain varmaa kärhöistä. Minua  askarruttaa sopivatko ne – ainakin jotkin hienot suurikukkaiset lajikkeet  – oikeastaan Suomeen, sillä ne näyttävät kovin hitailta. Ensi vuonna uskoisin niiden asettuneen aloilleen siihen, mihin olen ne istuttanut ja näen miten ne täällä elelevät. Voi myös olla, että Clematis kannattaa istuttaa keväällä, sillä silloin se ehtii juurtua paremmin kuin loppukesällä tai syksyllä istutettuna. Vuotta aiemmin istutettu 'Tartu' oli kaikkein hitain; sen versot puhkaisvat maan pinnan 9. tai 10. elokuuta. Eihän se mitenkään ennättänyt saada kukkiaan valmiiksi, vaikka nuppuja ilmaantuikin. Muutaman kärhön taimen olin hävittänyt, sillä otaksuin niiden kuolleen. Näin ei ehkä kuitenkaan ollut käynyt. Voi olla, että ruotsalaiset kärhöt sopivat meikäläisen pihan ilmastoon paremmin kuin virolaiset; ruotsalaisia lajikkeita meillä on kaksi. Kevään koleus varmaan viivästytti niitä. Oli niin koleaa alkukesälle saakka, ettemme Helvi ja minä voineet istuttaa Puutarhamessuilta ostamiamme kärhöjä ja muita taimia pitkiin aikoihin, ja siitä ne kärsivät. Helviltä taisi pari kolme Clematista peräti kuolla, vaikka ne saattavat hyvinkin lähteä ensi kesänä kasvuun. Sen näkee. Loppukesällä ja syksyllä ostin erikoistarjouksesta monta Clematiksen tainta. Vaikka uusia siunaantuikin viime kesänä peräti 13, minulla ei ole samanlaista omistamisen tuskaa kuin silloin, kun ruususairaus minua kovasti vaivasi. Istuttelin näitä ihania köynnöskasveja pitkin puutarhaa ja polkujen vierustoille. Haaveilen kaariporteista. Pentti saa ensi kesänä ruveta niitä nikkaroimaan ja myös ainakin säleikön autotallin seinustalle . 

Aivan talon eteen oikealle puolelle pihlajan yläpuolelle tein keväällä pienen varjoisen paikan kukkapenkin, johon tuli vuorenkilpiä, ansikoita, alaskankleitoneja, suikeroalpeja, vuorikaunokkeja, jokin spirea ja japaninkvitteni (se pääsi pois vesipaikasta). Lisäksi istutin siihen kevätkukkien sipuleita, pikkunarsisseja ja scilloja kai. Se saattaa keväällä olla sievä. Mutta jokin loppukesän kukkiva ihanuus paikkaan vielä tarvitaan.

Keräilijävietti toimi jälleen. Autotallin seinustalla olevaan kukkapenkkiin ajattelin kurjenpolvia. Kaivelin maasta melko monta luonnonvaraisen metsäkurjenpolven tainta, ja lisäksi ostin puutarhaliikkeesta tarhakurjenpolvia. Kun olin ne istuttanut, hoksasin etteivät nämä kukat viihdy aurinkoisessa ja kuivassa paikassa. Niinpä kaivoin ne ylös ja istutin sinne tänne kasvimaakukkamaahan.  Myöhemmin innostuin hankkimaan myös pari tiibetinkurjenpolvea, tuoksukurjenpolven ja idänkurjenpolven sekä loppukesällä istutin verikurjenpolvia, jotka sain Pirjo Rautiolta. Ostin ja istutin myös himalajantyräkin (Euphorbia griffthii) 'Fire Glow'.

Olen aina ollut mielistynyt kuunliljoihin, joita ovat muutaman vuoden takaa eräältä Maatiais-yhdistyksen jäseneltä saatu kuunlilja, jolla on yksiväriset vihreät lehdet ja violetit kukat, ja Korsosta tuomani (itse sinne istuttamani) laji, jolla on valkoiset raidat lehtien reunoilla. Kesän 1997 uutuuksia Peltolassa ovat 'Royal Standard' (taimet kuivapakkauksessa) ja 'Fortunal' (kuivapakkauksessa) sekä sinikuunlilja 'Elegans' ja Fortunal 'Alba-Picta Aurea'. Ihania, kunhan eivät puskisi lehtiä ennen kuin yöhallat ovat menneet. En muista paleltuivatko keväällä kaikkien lajien nuoret lehdet, mutta jokin muukin kuin sinikuunlilja paleltui. 

Laitoin uuden mansikkamaan, kun kaikki entiset taimet näytttivät talven jäljiltä  kuolleilta. Tilasin tervetaimet ('Jonsok') ja ennen kuin olin saanut ne istutetuiksi, entiset virkosivat. Mansikoita meille tulee ensi kesänä varmaan aika reippaasti. Vanhan ja uuden maan rönsytaimia aion istuttaa mandalan uloimpaan osaan, pohjaneliöön. Käytännöllistä ja samalla mansikantaimet käyvät symbolista, jotka ilmentävät kaiken muuttumista.

Meille siunaantui kummasti luumupuita, mikä on ihan hyvä asia, sillä luumut ovat hyviä eivätkä kuulemma maistu myyrille. Ostimme 'Sinikan' ja 'Kuntalan'. Maatiais-yhdistykseltä sain kuolleen 'Sävstaholmin' tilalle "vaalean luumun", joka on peräisin 20-50-luvulta Itä-Uudenmaan Pukkilasta. Loppukesällä saimme lisäksi Rautioilta kolme luumupuun piiskatainta ja samanlaisen kursikkapuun alun. Pentti istutti ne lähelle puutarhaa ojan taakse. Sinne aion siirtää ruusujakensi keväänä.

Mandala on Pentin ja minun yhteinen uusi hankkeemme. Se tulee tieltä päin katsottaessa vasemmalle. Siihen kohtaan tarvitaan istutusten tasapainon vuoksi laaja kukkaryhmä. Keväällä keksin että siitä tehtäisiin mandala. Kasvualustan pohjana on osa siitä erittäin savensekaisesta maasta, joka on peräisin pihalammen kaivuusta. Pentti uurasti keväällä  – vai oliko jo kesä – kuin olisi tehnyt kärsivällisyysharjoitusta tällä työmaalla, jonka ulkomitoiksi hän oli mitannut 7 x 7 metriä. Hän muotoili mandalan, mutta koska sitä ei kuitenkaan olisi saatu valmiiksi, se sai jäädä odottamaan. Kesän mittaan kohoumalle kasvoi rikkakasveja, mm. rönsyleinikkejä ja peltosaunioita ja leskenlehtiä ja ohdakkeita ja sellaisia joita en tunne. Perkasin paikan niin huolella kuin taisin. – Vuotta aiemmin siinä kasvoi sinipellavaa ja auringonkukkia. Vau! – Loppukesällä, vai oliko jo syksy, Pentti rakensi mandalan kehän painekyllästetystä laudasta ja kärräsi kehyksen sisäpuolelle multaa ja hiekkaa ja tasoitteli. Istutus päätettiin jättää ensi kevääksi. Vain neljä pionia istutin, kun ne eivät voineet jäädä entiseen onnettomaan paikkaansa odottamaan. Myöhään syksyllä Pentti latoi kiviä lautakehyksen ulkopuolelle.

Pihalammikko edistyi sen verran, että Pulkkinen työnsi Bobcatilla vihdoinkin lammikkoon soran, jonka Pentti oli hankkinut selkeyttämään lammikon vettä. Sorakasa oli  vähän toista vuotta pihallamme lammikon lähettyvillä. Ensi keväänä pääsen istuttamaan rentukoita ja mukulaleinikkejä ja kurjenmiekkoja lammikon reunaan. Tarkoituksena on jostain luonnonlammesta noutaa lumpeentaimia. Raution Ilmari tosin arveli, että sora estää lummetta kasvamasta. Täytyy kai jostakin kohtaa siirtää soraa ja pikkukiviä syrjään, niin että saadaan lumpeella sopiva kasvualusta.

Ilman muistiinpanojakin osaan näköjään kirjoittaa pitkät pätkät kasvukaudesta 1997. Odotan, että saamme puutarhan sellaiseen malliin, että voimme  käyttää kaiken ajan istutusten kunnossapitoon. On mieluisaa keksiä yhä uusia istutuksia, mutta kun sellainen lisää työmäärää. Jotenkin minua viehättää ajatus, että puutarha olisi valmis noin suurin piirtein.