Maarit Vallinharju-Stenman

Jäitä hattuun tahi mullanlämmittäjiä maahan


"Luulo ei ole tiedon väärti", sanotaan.
Vuosina 2000 ja 2001 ilmestyi Maatiainen-yhdistyksen jäsenlehdessä kaksi kirjoittamaani artikkelia, joissa omien ja muutaman muun jäsenen kokemusten perusteella koetin vastata kysymykseen: "Onko kärhöistä maatiaiskasveiksi eli kasveiksi jotka kotiutuvat Suomen oloihin niin hyvin, että elävät vähintään yhtä kauan kuin istuttajansa?" Vastaus oli varsin epäuskoinen: "Eivät ole Suomea varten." – Kirjoittamisen aikaan minulla ei vielä ollut juuri minkäänlaista käsitystä Atragene-ryhmän lajeista ja lajikkeista eikä muistakaan luonnonvaraista kärhöistä. Jos olisi ollut, olisi loppupäätelmäni ollut paljon myönteisempi. Jos isokukkaiset eivät oikein menesty, niin nämä kuitenkin viihtyvät varsin hyvin ja sulostuttavat ihmisen sydäntä hänen elämänsä kulkiessa kohti kesää, tiedän nyt. Kovin puutteellisin tiedoin laadin mukamas asiantuntevat kirjoitukseni.

Kun 1990-luvun puolivälissä olin aloitellut kärhöjen kasvattamista ja vuosikymmenen lopulla kirjoittelin juttujani, olivat klematikset Suomessa melko uusi koristekasvien ryhmä. Ne saapuivat hämmästyksen ja ihastuksen siivittäminä nopeammin kuin niitä opittiin ymmärtämään. Ne olivat kuin ihme. Kuin tuulahdus maailmasta, jota tuskin saattoi uskoa todeksi. En ollut ainoa hullaantunut enkä ainoa jolla oli hieman hämärä käsitys kärhöjen kasvattamisesta. Ihastuksen kohteesta ei ollut helppo löytää varmaa tietoa. Mahtoiko sitä tuolloin ollakaan, kun asiaa ajattelee maailman pohjoisimman maanviljelymaan eli Suomen kannalta. Tein pahoja viljelyvirheitä eivätkä klematikseni menestyneet. (Artikkeleihini "Onko kärhöistä maatiaiskasveiksi?" ja "Lisää kärhöasiaa" ei ehkä kannata paneutua, mutta ne löytyvät jutun "Kärhöt - puutarhan korut" jatkosivuilta.  Noviisi saattaa niistä jotain oppia. Ainakin voi katsella kuvia.)
 

Herkkäuskoisuus saa vallan ja suistaa jälleen pettymykseen.

Petyttyäni klematisten onnistumismahdollisuuksiin Peltolassa, puutarhassani Vihdin Härkälän kylässä, ja rohkean arveluni mukaan kaikkialla muuallakin Suomessa, päätin olla hankkimatta niitä meille lisää. Toisin kävi. Lujaksi luulemani päätös unohtui, semmenkin kun ilonamme oli pari kolme lämmintä kesää ja ilmeisesti talvetkin olivat kärhöille suotuisat. 

Kesä 2002 avasi silmäni, kun Peltolan klematikset venyivät pitkiksi köynnöksiksi ja puhkesivat ihanaan kukintaan. Unohtumaton ilo silmille ja mielelle! Kärhökokoelma alkoi uudelleen kasvaa, kuin huomaamatta, kun aloin uskoa että nämä komeat koristekasvit sittenkin soveltuvat Suomen oloihin. Luottamus jäi kuitenkin lyhyeksi. Seuraava kasvukausi palautti minut todellisuuteen: totisesti totisesti olin ollut väärässä ruvettuani luulemaan, ettei klematiksille epäsuotuisia vuosia olekaan. Harhaa. En siis ollut ollut ihan väärässä silloin kun muutama vuosi aikaisemmin olin julkisessa sanassa tuonut esille epäilyni, etteivät  kärhöt, puutarhan jalokivikukat, menesty Suomen kaltaisessa hyisen kylmässä, lyhyen kesän maassa. 

Kesä 2002 oli hyvin lämmin. Samanlainen kuin lapsuuden kaikki kesät, muistaakseni. Kesä jatkui niin kauan, ettei syksyä oikeastaan ollenkaan ehtinyt olla, sillä talvi tuli sinä vuonna hyvin varhain. Ei edes juhannusruusu pudottanut lehtiään ennen lumen tuloa. Clematis orientalis kukki kukkimistaan eikä ollenkaan tajunnut, että olisi hyvä lopettaa. Sen keltaiset kukat ja nuput peittyivät lumen alle ja jäätyivät. Kärhö kukoisti kesän ja nukkui talvella pois. 

Kun talvi tuli, se oli hyvin kylmä ja koetteli ankarasti puutarhaa. Viimein se vaihtui kevääksi, vuoden 2003 kevääksi, mutta kevät oli kolea. Koleus jatkui heinäkuun alkupäiviin saakka, eikä maa oikein lämmennyt; maa lämpenee hitaammin kuin ilma. Heinäkuun mittaan lämpenevät päivät muuttuivat kuukauden loppupuoliskolla helteeksi. Mutta maa pysyi puutarhassa yhä varmaan aika kylmänä. Kylmä totuus. Ainakin Peltolassa. Ainakin jos klematisten kasvun perusteella asiaa arvelee. Niinpä kärhöt heräsivät sinä vuonna vitkaan kesään, useat vasta elokuussa, tai jäivät uinumaan mullan alla elleivät sitten nukkuneet pois. Klematiksenkukkia oli loppukesällä vähänlaisesti. Oli sentään nuppuja, mutta ne näyttivät syksyn päivinä kovin surullisilta lyhenevien päivien viileydessä eivätkä auenneet..
 

Peltola on paikka kylmän maan päällä.

En suostu kantamaan epäonnen taakkaa yksin, vaan toisesta päästä kantakoon sitä maantiede. Uuden kasvuvyöhykejaon mukaan me Stenmanit asumme vyöhykkeellä 1b, mutta meillä lienee epäsuotuisa pienilmasto: "alavilla mailla hallan vaara" luonnehtii tonttiamme valitettavan hyvin. Maa viettää loivasti, erittäin loivasti, kohti pohjoista ja matalimmalla kohdalla (naapureiden puolella) olevaa lammikkoa. Sieltä nousee usva ja sieltä nousee halla. Auringonsäteet kohtaavat loivallakin pohjoisrinteellä maan hyvin epäedullisessa kulmassa: pohjoisrinne väistää niitä, kun sen sijaan etelärinne suorastaan tarjoaa itsensä lämmitettäväksi. 

Kun aurinko kesällä 2003 tosissaan alkoi, heinäkuussa, lämmittää Suomea, se ei tonttimme loivan kaltevuuden ja illansuussa leviävän metsänvarjon vuoksi saanut meillä ihmeitä aikaan. Kesä oli huononlainen monille muillekin kasveille kuin klematiksille. Esimerkiksi konnanyrtin nuput eivät olleet pientä nuppia suurempia, kun alkoi olla niin kylmä, että kasvin oli aika asettua talvilepoon. 

Nyt uskon, etten ollut ihan väärässä kun kirjoitin Maatiaiseen edellä puheena olleet artikkelini. Voiko muuta ajatella, kun katselee oheista pikku tilastoa kesältä 2003:

– Clematis tangutica ja C. orientalis kuolivat todennäköisesti.
– 'Rouge Cardinal': toinen yksilö ei ennättänyt avaamaan nuppujaan, toinen liki kymmenvuotias ei edes kasvattaa niitä.
– 'Rüütel': kuollut vai pitääkö välivuoden?
– 'Ville de Lyon': kuollutko?; nuput tosin eivät ole milloinkaan auenneet, vaan syyshallat ovat kaikkina menneinä vuosina nipistäneet ne kuoliaiksi, joten tämän kasvin häviämistä en jäisi suremaan.
– 'Markham's Pink': kuollutko?
– 'Jackmanii': vanhin taimi priimakunnossa, toisessa verson kärki näkyvissä 25.6. ja kukkia 2.9., kolmas yksilö kuollutko?
– 'Madame de Coultre': toinen taimi elossa, toinen kuollut?
– 'Nelly Moser': pieni verso kesäkuussa, mutta se kuihtui pois.
– 'Polish Spirit': ennen hyvin menestyneeseen yksilöön versot n. 5.7., nuput 3.9., mutta ne eivät ennättäneet avautua; nuori yksilö sen sijaan hyväkuntoinen ja jopa kukki.
– 'Gipsy Queen': syyskuussa pari viluisan näköistä kukkaa.
–  'Julia de Correvon': hento verso n. 1.8, mutta se tuskin lainkaan kasvoi.
– 'Viola': ensimmäinen verso ilmaantui näkyviin n. 3.8., kasvoi reippaasti mutta nuput eivät tietenkään ennättäneet aueta kukiksi.
– 'The President': varmaan kuollut.

Enimmät listassa olevista klematiksista, kuten mm. 'Rüütel', 'Viola', 'Julia de Correvon', ovat meillä kasvaneet kohta kymmenen vuotta. Nyt niiden oli vaikea herätä talviunilta eivätkä kaikki lainkaan heränneet. Etteivät vain ole kuolleita.
Puutarha kasveineen ei ole vakio ja vakaa, vaan hyvin vaihteleva kokonaisuus. Äiti Luonto yhdessä säiden ja ilmojen haltijoiden kanssa oikuttelee. Hän hellii ylenpalttisesti, mutta muuttuu sitten tylyksi.
 

Kariskoot liiat haaveet!

Viime syksynä vakavoiduin ja ymmärsin, ettei ainakaan Patens- ja Jackmanii-ryhmän kärhöjä enää meille pidä hankkia, eikä ehkä myöskään Viticella-ryhmän lajikkeita, jottei tarvitse pettyä kerta toisen perään ja jottei enempää rahaa mene hukkaan. Ennen kuin tämän oivalsin, olin kesällä tullut ostaneeksi ainakin viisitoista klematiksen tainta elätellessäni mielikuvaa ihanasti kukkivasta kukkatarhasta. Ostamiset kaduttavat nyt eikä ahnehtimista, joka on huono ominaisuus, lievitä etevästi keksimäni tarkoitus, pyrkimys tehdä puutarha "valmiiksi" Äiti Luontoa varten. – Minun näet pitää ehkä hyvinkin pian hyväksyä hänet Peltolan kukkatarhuriksi, koska maallinen tomumajani on käymässä pihatöissä käyttökelvottomaksi. – Ajattelin näin: kun täytän puutarhan rehevästi kasvavilla koristekasveilla, minulle rakkaita kukkia riittää pitkäksi aikaa, vuosiksi, senkin jälkeen kun olen jättänyt kaikki pihatyöt Äiti Luonnon huolettomiin käsiin. Kärhöt eivät näköjään täytä rehevyysvaatimusta. 

Ne klematikset, jotka ovat säilyneet elossa toivottavasti säilyvät vastakin, ja uudet toivottavasti kotiutuvat Peltolan multiin. Ja ennen kaikkea toivoisin, että kaikki ennättävät kukkia ennen kuin halla kietoo tienoon utuiseen, pistävän kylmään vaippaansa. Soisin, että ns. suurikukkaisista kärhöistä muutkin kuin 'Hagley Hybrid', 'Multi Blue' ja vanha 'Jackmanii' saisivat iloita kauneudestaan. 
 

Uhreista ja mullanlämmittäjistäkö apu?

En taida olla kasvullisuuden suojelijoiden ja jumaluuksien suosikki, kun näköjään en saanut lahjaksi taikasauvaa. Haltijat ja luonnonhenget ovat kääntäneet kasvonsa minusta pois, luulen. Ja silti Peltolan puutarhassa, klematismajan seinämillä, on heitä esittäviä keramiikkamuotokuvia! Olen tehnyt Sämpsä Pellervoisen ja Pyhän Gertrudin ja Äiti Maan ja vielä neljän muun suojelijaolennon kuvat. Mutta pelkiksi koristeiksi. Siinä vika ehkä onkin. Maan kasvun varmistamiseksi minun pitänee pystyttää heidän eteensä alttari ja asettaa sille uhrilahjoja, rukoilla ja kumartaa syvään, kuten tekivät entisaikojen ihmiset halutassaan varmistaa että maa antaa heille runsaan sadon. Auttaisivatko tällaiset menot? En tiedä. Olen epäilijä. 

Kunpa olisi maahan pistettäviä mullanlämmittäjiä! Silloin ei olisi murheita sillä osalla minua, joka haluaa kasvattaa klematiksia ja muita hitaasti herääviä kukkia. Ajatella: keväällä vain tuikkaisin jokaisen taimen vierelle pari kolme lämmittäjäpuikkoa ja kytkisin sähkön päälle. Jos olisi rahaa sellaisia hankkia, varmaan ostaisin. Mikäli tällaisia lämmitysjärjestelmiä olisi. Mahtaako olla? Jopa talvella voisi pitää mullanlämmittäjät toiminnassa. Se se olisi jotain! No, saahan sitä kuvitella. Mullanlämmittäjien käyttö tulisi luultavasti sangen kalliiksi. Hyvin kalliiksi. Köyhälle se ei sopisi. 
 

Ylentyköön mieli!

Lukija lienee huomannut, että kirjoittaja suhtautuu klematisten kasvattamiseen nykyisin varsin pessimistisesti. Toivottavasti tunne on tilapäinen. Nyt hän haluaa kohottaa juttunsa sävyä ja tunnelmaa, ettei masenna kärhökansaa. Hän, Peltolan emäntä, tahtoo muuttaa käsityksensä positiiviseksi, sillä hän ei halua kulkea pää riipuksissa ja murhe sydämessään. Hän tietää, ettei kaikkea kaunista tarvitse omistaa. Viisas tyytyköön siihen, mikä on mahdollista. 

Atragene-ryhmän klematikset, kevään ja alkukesän kukkijat, ovat uskollisia. Peltolan emännän asenne säilyy myönteisenä, kun hän malttaa keskittyä niihin. Kyllä hän tästä pitäen malttaa, sillä hän on loppujen lopuksi realisti. Atragenelaisilla on hänen mielestään tavattoman kauniit ja herkät kukat. Hän pitää niistä todella. Isäntä taas pitää enemmän suurista kukista. 

Peltolan kukkatarhuri ei lakkaa osoittamasta suosiota kärhöille. Alppi- ja kruunukärhöjen suurperhe herättää hänen sydämessään onnen tunteen, eikä hän väsy perheenjäsenten kukkakauneuteen. Iloiseksi hänet tekevät myös kellokärhöjen kohti maata katsovat kellot sekä pensaskärhön ja mantshuriankärhön pienten valkoisten kukkien tähtiparvet. Ja jackmaniilaiset ja patenslaiset ja kaikki viticellalaiset myös, silloin kun ne osoittavat hänelle suosiota omassa tai jonkun toisen kukkatarhassa. Tarvitseeko kaiken kauniin olla omassa puutarhassa? Ei tarvitse.