Retki Saharaan

Soussesta olisi omin päin voinut tehdä pieniä retkiä. Kirjamme esitteli hyviä lähikohteita, mutta emme kokeilleet taitoamme matkustella yksin. Ei viikossa oikeastaan kovin paljon ennätä. Toisaalta, Karthagon raunioille en halunnut mennä. Tunisiassa olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa nähtävää roomalaisajalta. Sen sijaan kävimme Saharan laitamilla. Ajelimme pienen porukan kanssa pari päivää pikkubussilla ja sekin oli aikamoinen kokemus Soussen ulkopuolisesta Tunisiasta. Katselimme maata auton ikkunasta kaksi kokonaista päivää ja jalkauduimme aina välillä. Mitä etelämmäksi retkibussimme joukkoamme kuljetti, sen lämpimämmäksi tuli ilma, lopulta lähes tukahduttavaksi. Pullotettua vettä kului runsaasti. 

Teiden vierustoilla oli alkumatkasta valtavia oliivipuuviljelmiä; Tunisia on merkittävä oliivien ja oliiviöljyn tuottaja. Paikoitellen olivat oliivipuiden alustat punaisinaan unikoita. Jälkeenpäin harmitti, etten tullut pyytäneeksi pysäyttämään linja-autoa oliivipuumaiseman viereen. Olisin mielelläni katsonut lähempää ja ottanut muutaman valokuvan kauniista viljelymaisemasta.



Unikoita kivenkolossa El Djemissä
Kun sitten menimme katsomaan roomalaisten rakentamaa El Djemin amfiteatteria, olin enemmän kiinnostunut osittain raunioituneessa rakennuksessa näkemistäni kasveista. Täällä oli unikoitakin! Varmaan samoja kuin oliivipuiden alla. Amfiteatterin edessä parveili miehiä myymässä diakuvien rimsuja, joissa kuvat kaiketi esittivät amfiteatteria. Amfiteatterin luona oleva kylä näytti melko viheliäiseltä, vaikka ihmisistä ei ollut puutetta. Emme totisesti olleet ainoat, jotka olivat Saharan-matkalla. Varsinaista massaturismia meille! Matkalla kamelilla ratsastamaan.

Ajoimme Sfaxin lävitse ja pysähdyimme seuraavan kerran komealle merenrannalle Maharesin lähelle. Siellä täällä rapistui käyttämättöminä erilaisia huvittelurakennelmia muistoina suurista, toteutumattomista turismisuunnitelmista. Viereisen Sfaxin asukkaat sentään kuulemma käyvät täällä, mutta nyt oli liian kylmää, vain parikymmentä astetta.


Komeakukkainen maksaruoho Maharesissa
 


 

Päivätauolla pysähdyimme pieneen kylään, joka on oppaiden mukaan kuuluisa mausteiden kauppapaikka. Ehkä se oli El Hamma, ehkä jokin muu. Ei siis kuin kiertelemään ja mausteiden myyjää etsimään. Ties vaikka saisi kuinka halvalla. Aika läheltä löytyikin kauppahalli, jossa oli myynnissä kasapäin mitä eksoottisimpia makuaineita. Siispä nyt edullisille ostoksille!  Pysähdyimme yhden pöydän luo, ja hetkessä oli myyjä – enemmän poika kuin mies – kauhomassa mausteita pussiin. Ennen kuin olimme saaneet kunnolla suumme auki, oli edessämme puolen tusinaa maustepussia ja myyjän avoin kämmen. Ostokset kun pitäisi vielä maksaakin,  ilman tinkimisvaraa. Kolme-neljä muuta nuorta kauppamiestä oli ympärillä varmistamassa, etteivät turistit vain yritä livahtaa ostamatta. Siispä maksoimme mitä pyydettiin. 

Kahvilassa lohduttauduimme limonadilla ja tirkistelimme viereisen pöydän vakavaa lautapeliä.  Maustekaupan aggressiivisuus harmitti pitkään. Sousseen palattuamme totesimme, että samat mausteet olisi valintamyymälästä saanut paljon halvemmalla.



Viljelyaitaus keitaalla


 
 
 
 
 
 

Parasta kaksi kokonaista päivää kestäneellä matkallamme olivat pysähdykset, joissa pääsimme keitaalle. Tällaisia mahdollisuuksia oli pari. Keitaalla oli vehmasta. Täällä näki paikallisen viljelytavan käytännössä: taatelipalmun alle oli istutettu jokin pensas ja sen alle vuorostaan vielä matalampia viljelykasveja. Keidas jolla viivyimme vähän pidempään, oli hiekka-aavikon ympäröimässä syvänteessä ja sitä halkoi pieni joki, jonka pohjalla oli jonkin verran vettä. Yksi poika halusi vaihtaa Suomen rahaa Tunisian rahaksi ja sitten jollakin tekosyyllä taas päin vastoin. Tätä vanhaa huijaustemppua hänen täytyisi kuitenkin harjoitella vähän enemmän, sillä saldo jäi loppujen lopuksi meille myönteiseksi. Toiset pojat halusivat myydä meille kameleontteja. Keitaalla olisin halunnut viipyä pitkään.

 
Kameleontti poseeraa oppaamme käsivarrella



Matmatan seudun maisemat ovat kuin Kuussa, mutta keväällä sielläkin kukkii
 
 
 
 
 
 

Matmatalainen luola-asumus   >

Matmatan kylä tunnetaan maahan koverretuista luola-asumuksistaan. Kävimme tällaisessa kodissa ihmettelemässä. Keskellä kaivomainen piha, muutama metri kanttiinsa, ja tämän seiniin kaivettuja yksittäisiä pienehköjä huoneita. Aika viihtyisää ja hyvin siistiä. Ja kesäajan paahteessa epäilemättä viileämpää kuin maan päällä. Luolat eivät nykyään kuitenkaan kuulemma enää ole asuinkäytössä, lukee matkaoppaassa. Kävely kraatterimaisen asunnon luo ja sieltä pois antoi jälleen tilaisuuden katsella paikallisia luonnonkasveja: kaktuksia, ehkä viikunakaktuksia, ja maksaruohoja ja muutakin ruohoa. 


Mitä etelämmäksi ajoimme sen karummaksi kävi luonto. Keväinen vehmaus vaihtui aroksi ja vähitellen aavikoksi, kuin huomaamatta. Mimosat kukkivat täälläkin. Sinne tänne oli istutettu palmuntaimia.

Ohitimme kyliä. Hyvä kun laitimmaiset talot eivät olleet hautautuneet hiekkamyrskyjen tyrskyihin. Jossakin kohden oli tielläkin pieniä hiekkakinoksia. Aurinko jo oli matalalla horisontin yläpuolella. Taivas ei ollut kirkas, auringon kohdalla oli rusehtava punerrus ja siluetteina taivasta vasten näkyi sillä täällä muutaman palmun ryhmiä.


Kun saavuimme El Faouarin autiomaahotelliin, oli jo pimeää, joten emme tienneet millaiseen maisemaan olimme saapuneet. Hotellissa oli useita 1-kerroksisia rakennuksia; sivummalla näkyi olevan vuoteita myös teltoissa, ehkä paikallisväriä kaipaaville matkailijoille.  Turisteja oli suuri lauma, ja sen takia illallisen tarjoilu oli täysin kaoottista. Henkilökuntaa oli aivan liian vähän. Syötyämme menimme nukkumaan. Aamulla olisi vuorossa kamelilla ratsastaminen, jota odotin vaikka ehkä enemmän odotin kameleiden ja aavikon näkemistä ja sitä että saisin lähikosketuksen aavikkoon omilla jaloillani ja voisin ottaa hienoa, lähes tomumaista hiekkaa käteeni.

En ollut aivan varma, nousisinko kamelin selkään, sillä aikaisemmin olin ratsastanut ainoastaan karusellihevosella. Kameli on kovin suuri eläin. Jotenkin siinä sitten kumminkin kävi niin, että jouduin tuon korkean erämaan laivan kyytiin. En kehdannut pyristellä vastaan, kun totinen kamelintaluttaja tarjosi minulle mahdollisuuden nousta eläimen selkään. Se oli makuulla mutta kun olin istuutunut satulaan, se nousi jaloilleen. Ensin se ojensi takajalat ylös ja väkisinkin tuli olo, että suistun sen kaulan vierestä maahan. Krampinomaisesti tarrasin kiinni satulan nuppiin, ja ohjastaja piti tarkasti huolen siitä että pidin varmasti kiinni. Ehkä näytin pelokkaalta. Kyllä minua oikeastikin aluksi hieman pelotti, kun lähdettiin kulkemaan. Tuntui vähän lapselliselta, kun meidät ennen ratsastusta suostuteltiin pukeutumaan arabialaistyyliseen kauhtanaan ja sitomaan pään suojaksi huivin. No leikkihän koko ratsastusretkikin oikeastaan oli, joten roolipelin asu oli sikäli paikallaan. Illuusio olisi ollut täydellisempi, jos kamelien taluttajatkin olisivat pukeutuneet asianmukaisesti eivätkä suosittuun popliinitakkiin.

Minun kameliani taluttavalla miehellä oli toinenkin kameli. Parikseni en saanut Penttiä vaan toisen suomalaismiehen. Oli kuin meillä olisi ollut sanaton sopimus, että olisimme mahdollisimman hiljaa. Pari kommenttia lausuimme, mutta kuiskasimme. Luulen että hän halusi samalla tavalla kuin minä saada pikku retkestä irti mahdollisimman paljon, edes pienen elämyksen. Kun oli hiljaa ja kun aistit olivat avoimina, saattoi tämän pienen aavikolla pistäytymisen aikana saada aavistuksen Saharan luonteesta. Jalkauduimme vähän matkan päässä. Tietenkin olisin halunnut olla aavikolla pidempään. Olisin halunnut kokea paikan täydellisen hiljaisuuden ja ehkä myös yksinäisyyden maisemassa jossa ei ole muuta kuin hiekkaa ja taivas. Totta kai tiedän, että Sahara on julma paikka kun se julmaksi äityy: paahtavaa kuumuutta ja hiekkamyrskyä. Sekin olisi voinut olla kiva kokea, mutta jossakin turvallisessa paikassa. –  Näiden pienten pettymysten huipuksi myös auringonnousu Saharassa oli peruutettu: taivas oli umpipilvessä, josta jopa tippui muutama sadepisara niskaamme. 


Palattuamme sinne mistä olimme lähteneet oli pieni ratsastusretkemme päättynyt. Maksaa piti tietylle miehelle, joka meille näytettiin. Hän oli siis taluttajien pomo. Mieluiten olisimme antaneet omille oppaillemme koko maksun, ei vain riksaa. Nyt ennätin katsella ympärilleni. Olimme keitaan äärellä, mutta sitä ympäröi korkea aita, niin että ainoastaan palmujen latvat näkyivät. Siellä oli ilmeisesti kylä, missä kamelit ja niiden ajajat asuivat.


Hiekkaruusuja kaupan


Suolajärven rantaa

Suuren Suolajärven, Chott El Jeridin, ylitimme hyväkuntoista maantietä. Etelän suunnalla näkyi jokin epämääräinen kangastus, vaikka kuumuus ei vielä aamupäivällä ollut läheskään huipussaan.  Keskellä tyhjyyttä oli lepopaikka virvokekojuineen ja myyntipöytineen. Päämyyntiartikkeleina olivat hiekkaruusut, hiekkaisesta suolavedestä kiteytyneet isot kukkamaiset muodostumat. Ympäristö oli kuin järvimaisema keväällä tai syksyllä: lähellä rantaa kymmenisen metriä avovettä ja sen jälkeen suolasta kiteytynyt jäämainen kuori.


  


Tozeurin vanhan osan tiilirakennuksia


Hotellin puiston keidasvehreyttä

Paluumatkalla pääsimme odottamatta jälleen suurelle keitaalle. Tozeur on kuuluisa paitsi taateleistaan myös erikoislaatuisesta tiiliarkkitehtuuristaan. Kaupunki oli laajan keidasalueen laidassa. Pistäydyimme siellä varsin hienossa hotellissa asialla ja menimme sen jälkeen hotellin puistoon. Puisto on itse asiassa osa keidasta.

Tozeur oli siinä mielessä hauska kaupunki, etteivät torin ja kauppahallin myyjät käyneet iiliäisen tavoin  matkustavaisen kimppuun. Ostin appelsiineja. Mutta muuten jouduin siellä pelon valtaan, kun Pentin kanssa lähdimme katselemaan millaiselta kuuluisat tiilikuvioin koristellut talot näyttävät. Linjurimme oli pysäköitynä vanhan kaupungin kulmilla. Kuljimme kapeita kujia pitkin eikä asemakaava näyttänyt ollenkaan selkeältä. Emme olleet menneet kuin muutaman sataa metriä, kun minua alkoi pelottaa. Pelkäsin ettemme löytäisi pois ja että meidät ryöstettäisiin. Vai mitä lienen pelännyt. Se ei ollut järjellä käsitettävää pelkoa. Oliko se pelkoa kohdata vieras kulttuuri? Ei se ainakaan johtunut siitä että Tozeur, karavaanireittien päätekohta, oli aikoinaan ollut merkittävä orjakaupan keskus. Orjat oli tuotu syvältä Afrikasta. Tätä synkkää historiaa en ajatellut Tozeurin kujilla. Pelkoni oli oikeastaan ristiriidassa sen kanssa miten hyvältä minusta oli näyssäni tuntunut.