Silkkitiellä

Pendžikent, Samarkand ja Buhara

Teksti ja kuvat Maarit ja Pentti Stenman




Matkakuumetta muinaisen Silkkitien maisemiin pääsimme parantelemaan lokakuussa 1985. 

Ensimmäinen etappi oli Moskova, jonka keskustan näyttävästi restauroituja rakennuksia sieti katsella. Iivana Julman rakennuttaman Pyhän Vasilin katedraalin seinä on paikoin kuin kukkaketo.

Olimme Moskovassa
lauantaina, jolloin hääparit
kävivät joukoittain
kuvauttamassa itsensä
Punaisella torilla ja läksivät
sitten juomaan sampanjaa Lenin-vuorelle.


Muut moskovalaiset rynneksivät metrossa.


Myöhään illalla jatkoimme lentokoneella kohti Samarkandia.

Aamuyön tunteina laskeuduttuamme kävi ilmi, että hotellimme Samarkandissa oli ylibuukattu, eikä sinne pääsisi vielä. Seuraavan päivän ja yön olisimmekin Pendžikentissä Tadžikistanin puolella!

Joku matkalaisista protestoi tulikivenkatkuisesti ("Paskaa me voimme nähdä muuallakin"), mutta meille tämä mutka sopi mainiosti. 

Ylitimme Tadžikistanin rajan ilman muodollisuuksia, jossakin vaiheessa vain huomasin  miliisiauton kulkevan bussimme rinnalla jonkin matkaa tsekkaamassa kulkijoita.
  


Pendžikent, Tadžikistan

Intourist, Pedzhikent

Auringon noustessa bussi saapui Pendžikentiin Intouristin hotellin luo. Uudehkon majapaikan huoneiden lattiat ja pesualtaat kallistelivat mikä minnekin päin, ovet ja ikkunat olivat vain suunnilleen paikoillaan ja kylpyhuoneessa asusti pikkuinen hiiri. Vaan mitä siitä – aito keskiaasialainen miljöö oli mainio. Hotelliin majoittumisen jälkeen meillä oli koko päivä aikaa tutustua kaupunkiin.

Pendžikent (Pendzhikent) sijaitsee saman Zeravshan-joen laaksossa kuin Samarkand, mutta mahtavien rakennusten puute osoittaa, että Pendžikent ei ole Samarkandin tavoin saanut nauttia sodan- ja kaupankäynnin hedelmistä sen jälkeen kun arabivalloittajat tuhosivat vanhan kaupungin 700-luvulla.


Menkääs nyt kunnon riviin! Pendžikentissä oli sentään joitakin lähituristeja suomalaisten lisäksi.

Tadžikistan olisi kelpo kohde kenelle tahansa todella seikkailuhenkiselle matkailijalle. Eri asia on, että matkustaminen ei nykyisin ole aivan yksinkertaista eikä välttämättä edes kovin turvallista. 

Meidän siellä ollessamme kaikki oli kuitenkin rauhallista. Juuri missään ei näkynyt muita turisteja eikä kerjäläisiä, eivätkä kaupustelijat käyneet silmille.

Torilla kaupunkilaiset ostelivat päivän ruokatarpeita ja vanhat miehet halateissaan katselivat kaupunkiin tulleita turisteja ynnä muuta maailman menoa.

Näkymiä Pendžikentin torilta

Pendžikentiläiset pitivät vaaleaihoisia suomalaisturisteja varmaan venäläisinä. Elekielellä esitetyn lupapyynnön jälkeen naiset ja lapset asettuivat yleensä kernaasti Maaritin kameran eteen. Miehiltä sen sijaan saattoi saada vastaansa hyvinkin tuikeita ilmeitä ja pistäviä katseita. Tämä voi johtua siitä, että valokuvaaminen mielletään helposti yhdeksi tavaksi korostaa kuvaajan asemaa ("Minä tässä kuvaan kehittymättömän maan köyhiä asukkaita"), mikä ei meille tietysti tullut mieleenkään.


Vieras kameratäti vähän ujostuttaa.

Näkymä hotellilta Pendžikentin pääkadun suuntaan
lehmien kotiintuloaikaan


Muinaiset sogdit kävivät kauppaa Silkkitiellä ja Pendžikent oli heidän pääkaupunkinsa.


Vanhan Pendžikentin rauniot ovat nyt
kaupungin huomattavin turistinähtävyys.


Äijät turisevat Pendžikentin linja-autoaseman korean aurinkosuojan alla.