Helmi kaukana kotoaan

Maarit Vallinharju-Stenman

Lukijalle

Helmi kaukana kotoaan -kuvakertomus perustuu mielikuvamatkaan, jonka tein 1990-luvun puolimaissa muuntuneessa tietoisuuden tilassa. Tämä ”matka” tapahtui ns. holotrooppisen hengityksen aikana, jossa vaivutaan transsiin: harjoituksen alkuosassa työstetään jotain pulmaa – tällä kertaa halusin vapautua riippuvuudestani ”äideistä” – ja lopussa on ns. lepovaihe, jonka aikana on lupa leijua autuaallisissa tunnelmissa.

Se että tarina alkaa Saharasta josta sitten siirrytään keitaalle, johtuu mitä ilmeisemmin siitä, että olin puolisoni kanssa pikapuoliin lähdössä Tunisiaan ja että aikomuksemme oli osallistua Saharan reunalle tehtävään retkeen.

Maalasin värikynillä naiivilla tyylilläni mielikuvamatkani ”juonta” seuraavia kuvia, enimmät tässä olevista kuvista, jotka asetin esille vuonna 1996 pitämässäni näyttelyssä. Täytin silloin 60 vuotta.

Aikeeni oli näyttelyn jälkeen laatia kuvatekstejä laajempi kertomus, jaettuna kuvien oheen, mutta se ei ottanut syntyäkseen minua tyydyttävällä tavalla. Vasta lopulla vuotta 2009 se onnistui, kun olin saanut tarpeeksi paljon etäisyyttä kokemukseeni ja ilmeisesti myös muuttunut arkipäiväisemmäksi.

Vaikeus johtui siitä, että muuntuneessa tietoisuuden tilassa, etenkin jos se on syvä, ihminen tuntee itsensä sangen jaloksi ja auliiksi ja on, esimerkiksi valmis ottamaan vastaan joltakulta yliluonnolliselta olennolta eräänlaisen lähetystehtävän. Hän lupautuu julistajaksi, ja hänestä kaikki on niin juhlavan ylevää, että hän osaa kuvailla tunnettaan ainoastaan ylityylisillä sanoilla, sillä ne ovat ainoat oikeat.

Tässä olevat kuvat ja tekstit kuvaavat näkyäni. Sen jälkeen kun Helmi ja leijona kävelivät kuun valaisemassa yössä, tunnelma muuttui mystiseksi. Hurmioituneena tietoisuuteni siirtyi symbolien ja myyttien maailmaan (syvemmälle piilotajuntaani), ensin lähelle alista maailmaa mutta sitten ylisiin maailmoihin.

Kirjoittaessani minun oli hyvin vaikea päästä eroon kokemukseni ylevästä tyylistä; paperilla se oli suorastaan sietämätöntä. Yritin monta kertaa kirjoittaa tarinaa kuvien oheen. Mutta minulta meni yli 10 vuotta siihen, että sain riittävästi etäisyyttä, ennen kuin voin katsella Helmin kaukomatkaa ulkopuoleltani. Silti toki tiedän että tarina kertoo juuri minun matkastani ihmisten maailmassa ja sen ulkopuolella. Viittaaminen satujen maailmaan on yksi etäännyttämisen keino.

Häkkyröiden jumalattaren hyvää tarkoittava toiminta vaikuttaa nykyisen tunteeni mukaan toivottomalta, koska se tapahtuu ihmisten kannalta hyvin epätarkoituksenmukaisessa paikassa. Jo silloin kun tein mielikuvamatkani minusta oli turhauttavaa vaeltaa maailmankaikkeudessa, koska en kohdannut siellä ketään, jolle olisin voinut puhua musiikin sanomasta. Sehän oli tehtäväni! Niinpä nyt syksyllä 2009 annan Helmin palata maan päälle, vaikka hän joutuukin eroamaan rakkaasta oppaastaan ja ystävästään leijonasta.

Vuonna 1996 näyttelyssä olleita kuvia olen sieltä täältä hieman korjaillut. Lisäksi olen maalannut aavikkojaksoon muutaman uuden kuvan, jotta vaikutelma pitkästä harhailusta olisi uskottavampi.

Porvoossa 28.10. 2009

Maarit


”Missä olen?

Kaikkialla on vain hiekkaa.

Saharassako?

Ja ihan yksin.

Miten jouduin tänne rannattomalle hiekka-aavikolle?”

Tällaisia kyselee Helmi itseltään.

Hiekka on kuin hienon hienoa jauhoa ja se tuntuu jalkojen alla hauskalta.

Hiekka ei enää ole hauskaa. Se upottaa ja polttaa paljaita jalkoja.

Aurinko paahtaa armottomasti paljaaseen päähän. Helmiä pelottaa. Hänestä tuntuu, ettei kohta näe mitään suojattoman maan kirkkaudessa.

Hiekkaerämaahan joutuneella on nälkä ja jano, mutta mukana ei ole edes pientä vesipulloa.

”Löydänkö täältä koskaan pois! Muita ihmisiä ei ehkä koskaan liiku näillä main.”

Kun aurinko laskee ja kuu nousee, ilma sentään viilenee. Sitten tulee kylmä.

Helmiä itkettää, paleltaa ja pelottaa. Parasta käydä maate.

Vähän ajan päästä, kun ei vielä nuku mutta ei ole enää kunnolla hereillä, hänelle tulee kummallinen, aavisteleva tunne ettei hän olekaan yksin.

Tunne oli varmaan harha-aistimus. Mutta oliko se harha-aistimus? Ei sittenkään: käsivarrella tuntuu uudelleen, ihan selvästi, jonkun hengitys ja sitten nuuhkaisu poskella. Ketään ei kuitenkaan näy.

"Unta varmaan. Tai aavikolle harhailemaan joutuneen houretta ja toiveajattelua.”

Silti Helmillä on tunne, ettei ole enää yksin ja että hänellä on turva.

Uusi päivä koittaa, ja loputtomalta tuntuva vaellus jatkuu. Helmi ei enää tiedä, miten kauan hän on ollut aavikolla. Ajan taju on varmaan mennyt sekaisin. Mutta koska rinnalle on ilmaantunut toveri, näkymätön tosin, kulkijan mieli on iloisempi ja luottavaisempi.

Näkymätön ystävä astuu päämäärätietoisesti kuin kompassilla määriteltyyn suuntaan ja opastettava seuraa perässä. Seuralainen taitaa tietää, minne päin mennä.

”Mikä mahtaa minun toverini olla? Ei vaikuta ihmiseltä. Eikä kamelilta, sillä kamelin hengitys huokuisi korkealta, päähäni. Voisiko se olla leijona! Saduissa – satuahan tämä on – leijonat ovat sankareita ja eläinten kuninkaita. Eläinten kuninkaalle sopii hyvin eksyneiden ihmislasten opastaminen erämaassa.”

Seuraavana  aamuna pitää matkaa jatkaa. Helmiä ei oikeastaan haluttaisi, koska hänen kehonsa on lopen väsynyt ja kipeä. Jano ja nälkä polttavat sisuksia ja aurinko hehkuu armoa tuntematta. Näkymätön ystävä pakottaa Helmin tarpomaan hiekkakinoksissa eteenpäin. Se koskettaa häntä kuonollaan selkään kannustavasti ja rohkaisevasti, ja näin askeleihin tulee lisää pontta.

”Minun on pakko jaksaa. Leijona tietää, että minun on pakko jaksaa, sillä muuten en pelastu!”

Kun he ovat päässe ties monennen dyynin päälle, horisontissa näkyy palmuja.

Helmi huudahtaa: ”Keidas! Pelastus!” Ja kohta huokaa: ”Tai pelkkä kangastus.”

Helmi ei enää jaksa. Niinpä hän noustuaan uuden hiekkaharjanteen laelle horjahtaa ja putoaa jyrkkää rinnettä alas.

Näkymätön ystävä on nopea ja ottaa hänet syliinsä, niin ettei hän satuta itseään, pahimmassa tapauksessa taita niskaansa.

Helmi ei taita niskaansa. Hän pyörtyy.

Tullessaan tajuihinsa Helmi huomaa olevansa keitaalla. Keidaskansan naiset ovat ottaneet hänet huostaansa. Ensimmäiseksi hänelle annetaan vettä juotavaksi. Vesi valuu elvyttävänä kurkusta ruokatorveen ja sieltä eteenpäin vatsalaukkuun.

Helmi kiittää suomeksi ja naiset sanovat jotain omalla kielellään. Sitten kaikki hymyilevät. Yhteistä kieltä ei ole, mutta ihmiselämän perusasiat ovat kaikkialla samat ja helposti ymmärrettäviä.

Leijona vilvoittelee palmumetsikössä. Ja ehkä etsii itselleen ruokaa, toivottavasti ei kuitenkaan ihmisten karjalaumasta. Ruohoa kyllä olisi rehevällä keitaalla, mutta sitä leijonat eivät syö.

Koska Helmi on kauan harhaillut aavikolla, hänen vaalea ihonsa on hikinen ja pölyinen – ja tietenkin se on auringonpaisteessa  palanut. Yllätysmatkalle ei tullut mukaan aurinkovoidepulloa, hattua, aurinkolaseja, hiekanpitäviä jalkineita, eikä eväitä. Tukkakin on nyt kuin rasvainen hiekkapehko.

Kylpy on todella paikallaan. Helmin olo sen kun paranee.

”Näkymätön kanssakulkija on pelastunut minut varmalta kuolemalta ja tuonut minut tänne, ja nyt nämä ihmiset pitävät minusta huolta. Sydämeni on täynnä iloa ja kiitollisuutta. Minulla on matkallani suojelus, tai vain hyvä onni.”

Helmin mekko oli vaeltelun aikana kauhtunut ja repeytynyt kurjaksi rievuksi. Nyt hänet puetaan uuteen pukuun, joka on kirkkaan punainen. Punainen on hänen lempivärinsä.

”Tule vieras syömään”, eräs nainen sanoo Helmille. Helmi ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan, sillä naisen mukana leyhähtää ruoan ihana tuoksu. Ruoka maistuu nälkäiselle muukalaiselle, vaikka se onkin kovin erilaista kuin se mihin hän on kotonaan tottunut.

Aterian jälkeen Helmi johdatetaan matoilla verhoiltuun telttaan. Mutta hän ei heti pääse pitkäkseen, sillä kaksi vanhahkoa naista tulee hoitamaan Helmin auringossa palanutta ihoa. Voide tuoksuu ruusulle ja yrteille, ja sillä on nopeasti tehoava parantava vaikutus. Voide on kuin ihme, taikalääkettä, sillä kirvely laantuu heti lämmöksi ja rakkulat häviävät melkein saman tien.

”Nämä naiset ovat kuin kaksi äitiä, jotka hellästi rakastavat minua, vierasta, kuin olisin heidän tyttärensä.  Voisin hyvinkin jäädä tänne asumaan.”

Helmi saa lahjan, helminauhan, jossa on sinisestä kivestä hiottuja pieniä pompuloita. Koru on oikein kaunis.

”On kuin nämä naiset todella rakastaisivat minua paljon. He ovat todella kuin äidit. En kuitenkaan saa kiintyä heihin. Olen vain käymässä, luultavasti. Jos kiinnyn liikaa, on ero tuskaa. Minun elämäni ei ole täällä, tiedän. Se tiedetään täälläkin. Minua autetaan ja olen siitä kiitollinen. Kun olen levännyt, minun pitää jatkaa matkaa, jolle olen joutunut.”

Yö kietoo tienoon sisäänsä ja hopealle hohtava kuu nousee taivaalle. Teltan oviaukosta Helmi näkee  miten ihmisiä, hieman etäämmällä, kerääntyy nuotion ympärille. Sinne saapuu sekä miehiä että naisia ja myös lapsia.

Joku kertoo hauskaa juttua, koska kuuluu naurun tirskahduksia. Soittimia viritetään, ja kohta alkaa laulu ja soitto, tenhoava musiikki jossa  melodiaa koristellaan taidokkain korukuvioin.

”Olen onnellinen!”

Pian Helmi nukahtaa, sillä hän on hyvin väsynyt.

Ennen kuin on aamu, opas ja ystävä aavikolta saapuu herättämään Helmin. Se on nyt näkyvässä hahmossaan. Se on leijona! Sitä on hauska halata ja rapsuttaa.

”Meidän täytyy jatkaa eteenpäin, sillä matka on pitkä. Tämä ei ole mikään tavallinen matka, kuten varmastikin ymmärrät”, sanoo leijona. Ja jatkaa: ”Keitaan ihmiset kyllä tietävät, että sinun pitää lähteä. Aavikon reunamilla asuville kulkeminen, eläinten kanssa laitumelta toiselle, on elämän ehto.”

On vielä yö, kun toverukset tulevat ulos teltasta. He kulkevat pientä järveä seurailevaa polkua pitkin. On hiljaista ja yöilma tuoksuu kasvien vihreydelle. Kuu luo maahan liikkumattomia valotäpliä ja saa palmut ja rantakasvit hohtamaan unenomaisina.

Helmi miettii: ”Minne mahdamme mennä, tässä salaperäisessä kuutamoyössä? Onneksi minun ei tarvitse olla yksin, kun olen saanut turvallisen ystävän ja oppaan.”

Rannalla on vene odottamassa. On selvä, että heidän on määrä astua siihen, vaikka lautturi ei ole kuka tahansa. Hän on aika pelottava. Hän on Kuolema.

”Koska olen joutunut outoon seikkailuun, minun on noustava veneeseen.”

”Onko Kuolema itse asiassa vaarallinen? Onko poikkeuksellista kohdata hänet? Ei ole, sillä hänen veneeseensä on jokaisen ihmisen ajallaan astuttava? Nytkö on minun vuoroni? Onneksi leijona on kanssani!”

Vene lipuu pikku järven tyyntä vettä pitkin, kunnes se tömähtää rantapenkkaan ja jatkaa heti eteenpäin. Lautturi ohjaa venettään hiekkadyyniä ylös, toista alas, mutta nyt ei kuitenkaan kuljeta  aavikolla, vaan töyssyävillä laineilla, kirkkaan punaista vettä pitkin. Ollaan elämän merellä, jolla vuorottelevat myrsky ja tyven. Tällä kertaa elämän meri myrskyää.

Koska Kuolema ohjaa venettä kohti laskevaa aurinkoa, sinne missä on kuolleiden maa, Helmi joutuu pelon valtaan: ”En halua sinne, en halua, en halua! En vielä!” Hän koettaa kuitenkin istua penkillä yhtä arvokkaan ryhdikkäänä ja rauhallisena kuin leijona hänen vieressään. Muutakaan ei voi.

Yhtäkkiä vene, joka osoittautuu aurinkolaivaksi, kohoaa ilmaan. Elämän meri jää kauas alapuolelle, kun vene lipuu yhä ylemmäs auringonlaskun punaaman taivaan tyyneydessä.

”Minun ei siis ollut tarkoitus, vielä tällä kertaa, tehdä peruuttamaton matka auringonlaskun maahan.

”Mutta minne vie Kuolema meidät nyt?”

Aurinkolaiva nousee yhä ylemmäs ja saapuu tummalle, määrättömien tähtien kirjomalle taivaalle. Näkyviin tulee mutkitteleva tie. Ehkä se on jokin linnunradoista. Tätä tähtitietä, tai ehkä pikemminkin tähdillä merkittyä vesireittiä pitkin vene lipuu kuin itsestään, äärettömässä hiljaisuudessa.

Kaukana näkyy kreikkalaistyylinen pyörätemppeli, jonka huipulla kasvaa punainen lootuksenkukka.

”Tuonneko Kuolema meidät vie?”

Lautturi ohjaa laivansa yhä syvemmälle tähtitarhoihin. Kuuluu hiljaista musiikkia, mutta se voimistuu, mitä lähemmäksi he saapuvat. Se on ihmeen soinnukasta. ”Sfäärien harmoniatko tuolla tavalla soivat? Melkein kuin ihmisten musiikki, mutta kauniimpaa. Se on kuin satujen maan soittoa.”

Temppelissä seisoo joku. ”Varmaan joku jumalatar. Kuka mahtaa tuo taivaallinen olento olla ja mikä on paikka, jossa hän asuu?”

Lautturi pysäyttää veneen temppelin jalustan ääreen, ja Helmi ja leijona astuvat sisälle temppelin pylväikköön ja tervehtivät kohteliaasti kumartaen.

Temppelissä asuu ihmismieltä hämmentävä jumalatar. Hänellä on nimittäin päänsä päällä iso ylimääräinen silmä, joka katselee kaikkia tulijoita tutkivasti nähdäkseen ketkä tarvitsevat lisää voimaa antavaa elämän eliksiiriä.

Jumalatar ja hänen pukunsa ovat turkoosin ja jaden vihreät ja hänen hiuksissaan on hienoista kullan kimallusta. Hän hymyilee ystävällisesti, mutta hänen kolmas silmänsä tekee olon vaivautuneeksi.

Jumalatar esittäytyy: ”Olen Häkkyröiden Jumalatar”. Sitten hän kertoo: ”Minulla on iso varasto häkkyröitä, joissa on elämän eliksiiriä, joka on ihmisille ja eläimille ja myös kasveille tarpeellista, ja nyt juuri sinulle Helmi, joka olet tehnyt pitkän matkan ja vasta saapunut väliasemalle, viimeiselle tosin. Leijona näyttää olevan hyvissä voimissa ja sitä paitsi hän on satuolento.”  

Helmi ottaa vastaan hänelle ojennetun häkkyrän. Hän painaa sen kärjet kämmenpohjiinsa. Elämänvoimaneste valuu hänen sisäänsä ja täyttää hänet kokonaan, samalla kun läpinäkyvä häkkyrä tyhjenee. Helmi tuntee itsensä nyt paljon vahvemmaksi.

Temppelissä on suihkulähde. Se on kaunein suihkulähde, jonka Helmi on eläissään nähnyt. Siinä soljuu helmeillen kirkas elämän vesi. Se joka siitä juo, saa lahjaksi terveyttä ja kauneutta ja viisaan sydämen joka on täynnä iloa. Myös leijona latkii tuota ihmeellistä vettä.

Myöhemmin, matkan jälkeen, Helmiä alkaa mietityttää, miksi Häkkyröiden Jumalatar eliksiirihäkkyröineen ja suihkulähteineen asuu kaukana avaruudessa. Mahtaako sinne hänen luokseen paljonkin saapua elvytystä tarvitsevia matkalaisia?  Eikö kuitenkin olisi parempi, jos hän eläisi maan päällä ihmisten keskuudessa.

Jumalatar ei asu temppelissään yksin. Hän esittelee Helmille ja leijonalle muusikkonsa ja selittää:

”Pidän erityisen paljon itämaisesta musiikista. Sen takia he ovat kotoisin Orientista.”

Helmi ei kehtaa kysyä, ovatko he ihmisiä vai yliluonnollisia. He ovat taitavia musikantteja, jotka saavat kuulijoiden sydämet ilosta väräjämään.

Kesken kuuntelun Häkkyröiden Jumalatar kysyy Helmiltä: ”Ymmärrätkö, Helmi, miksi Kuolema toi sinut tänne tähtitarhatemppeliin.”

Sitä Helmi ei ole lainkaan ajatellut, koska kaikki mitä hän on matkansa aikana kokenut, on ollut niin kummallista, ettei hän ole osannut muuta kuin olla matkalla.

”Olet täällä oppiaksesi tietämään, mikä on musiikin syvin olemus. Oikeanlainen musiikki avaa ihmisen sydämen ilolle ja kauneudelle ja tietenkin rakastavalle myötätunnolle, samalla tavalla kuin kukka jota ihminen rakkaudella katselee. Sinun tulee viedä musiikin sanomaa eteenpäin kaikille maailmankaikkeudessa eläville olennoille.”

Hyvästeltyään Häkkyröiden Jumalattaren ja muusikot Helmi lähtee pois yhdessä leijonansa kanssa. He kävelevät pitkin tähtitietä. Heillä on musiikkia sydämessään ja päässään, ja tuo tunne on aito. Heitä saattelee ihana soitto taivaallisesta temppelistä.

Siinä kulkiessaan Helmi alkaa miettiä saamaansa tehtävää, joka on toki tärkeä mutta jota on melko mahdoton toteuttaa, sillä maailmankaikkeus on rajaton ja harvaan asuttua seutua.

”Jalan kulkeva ihminen tuskin tapaa täällä ketään, tuskin myöskään avaruusaluksella matkustava.”

Helmi turhautuu ja hänen innostuksensa alkaa hiipua. Hän ei halua jäädä tähtitarhaan tähtipoluille harhailemaan edes yhdessä leijonansa kanssa. Siitä tulisi vaellus vailla loppua – ja mahdollisuutta suorittaa saatu tehtävä.

”Mitenkähän täältä pääsee pois, alas maan päälle ihmisten joukkoon. Ja kotiin.”


       

Leijona saattoi Helmin maan päälle.

Ystävykset hyvästelevät toisensa. Heidän tiensä erkanevat, sillä kummallakin on oma elämä elettävänään.

Leijona palaa takaisin satujen ja seikkailujen maailmaan, ja Helmi kotiinsa joka on lähellä paikkaa jonne he laskeutuivat soivasta tähtiavaruudesta.  He kulkivat yhdessä pitkän ja oudon matkan, joka kesti hetken mutta silti aika kauan. Helmi uskoo, ettei hän milloinkaan unohda leijonaa, opasta ja toveriaan.

Lempeä ilma tuoksuu kesälle, ruusuille ja ruoholle, linnut laulavat, ja Helmi on onnellinen.