Susi ja ahvenet

Jorma Asunta

Liekki tarttuu vastahakoisesti pieniin, kosteisiin oksanpätkiin, mutta voimistuu pikkuhiljaa, Savu kiemurtelee kivien välissä kuin empien ja päättää sitten nousta ylöspäin melkein tyyneen Lapin aamuilmaan. Lisään varovasti sateen kastelemia oksanpätkiä nuotioon ja saan sen vähitellen loimuamaan kunnolla. Ympäristössä on runsaasti männyistä pudonneita karahkoja, joten rauhallinen tuokio tulen ääressä on tiedossa.

Olemme, minä ja kaksi juuri aikuistunutta poikaa, kahden erämaajärven välisellä kannaksella kaukana maantiestä, päivän kävelymatkan päässä vanhasta postipolustakin, joka luikertelee peninkulmittain läpi kivikoiden talosta taloon. Polku on jäljellä, taloista vain kenttä veden äärellä, ehkä joistakin lahoavia rakennusten jäänteitä. Olimme kulkeneet muutamia päiviä lähes ennätysmäisessä helteessä meille ennestään tuntemattomassa erämaassa lampien ja järvien mosaiikissa, välillä ylhäällä tunturissa, välillä laaksoissa ikivanhojen aihkimäntyjen seassa. Kohta on aika suunnistaa takaisin polulle, kävellä sitä pitkin maantielle ja ajaa tuhannen kilometrin päähän kotiin. Vielä on onneksi aikaa istua tulilla vailla kiirettä, seurata luonnon tapahtumia ja antaa ajatuksen virrata kuin leiripaikan vieressä soliseva virta.

Olen saanut nuotion lämmittämään, kerättyä puuta käden ulottuville varastoon ja kuumennettua kahviveden. Tiedän, että nuoret miehet nukkuisivat edellisen yön seikkailun jälkeen vielä ainakin pari tuntia, joten tavaroiden pakkaamiseenkaan ei ole kiirettä. Ripustan kuopuksen likomärän paidan loisteeseen kuivumaan, käännän kelopölkyn kuivemman puolen päällepäin ja istun nauttimaan kiireettömästä hiljaisuudesta.

Matkan puolivälissä

Jo kolmenkymmenen vuoden ajan olen liikkunut pohjoisessa Suomen äärimmäisillä kolkilla. Joinakin vuosina luonnossa liikkuminen on rajoittunut Inarilla kalasteluun ja hillasoiden tarpomiseen, mutta usein rinkka on painanut hartioita pitemmilläkin vaelluksilla.

Monet tuttavat ovat ihmetelleet, miksi olen joka lomalla menossa pohjoiseen, hankaliin olosuhteisiin, kylmään ja sateeseen, petojen keskelle, hyttysten, paarmojen ja mäkärien syötäväksi. Miksi lähteä eksymään tiettömille taipaleille, missä jalan nyrjähdys saattaisi aiheuttaa suuria hankaluuksia, ellei peräti vaaraakin? Näihin kyselyihin ei ole paljon vastaamista. Miksi pitäisi selittää, että nykyisten karttojen ja kompassin kanssa pitää olla sangen vieraantunut luonnosta pystyäkseen eksymään Suomen pieniin erämaihin ja jos vielä tarkistaa paikan GPS:llä, niin suunnistus on helpompaa kuin maantiekartan lukeminen. Suomalaisiin sitkeästi iskostuneet petopelottelut jääkööt omaan arvoonsa. Monet muut vaeltajan kohdalle osuvat hankaluudet ovatkin sitten jo asiaankuuluvaa todellisuutta, jota on mukava muistella vaikka kotisaunan lauteilla uusia tutkimusmatkoja suunniteltaessa.

Erämaan utuinen aamu on hiljainen muutamaa vesilinnun huutoa lukuun ottamatta. Taivas on pilvessä, välillä tipahtaa muutama sadepisarakin, mutta ne eivät edes kastele tulen ääressä istujaa. Sitten kuuluu viereiseltä törmältä kapsetta. Kolme poroa, kaksi vaadinta ja vasa ilmestyvät järviä yhdistävän, vain kymmenkunta metriä pitkän, puron taakse toljottamaan. Aikuiset ihmettelevät leiriä vain hetken, kopistelevat ihmeen ketterästi kiviä pitkin puron yli, ohittavat minut järven ja nuotion väliin jäävää parinkymmenen metrin kaistaletta pitkin kuin en siinä olisikaan. Vasa jää puron ääreen seisomaan jalat harallaan ja tuijottaa liikahtamatta eteensä. Pelkääköhän se minua vai tulta vai sinistä telttaa, joka on vain muutaman metrin päässä, vai puronpahasen pärskähtelyä kivilouhikon keskellä? Sitten vasan kurkusta kuuluu uriseva valitus. Jo etäämmälle ehtinyt emo pyörähtää välittömästi ympäri ja juoksee takaisin purolle kannustaen lastaan röhkimällä. Vasa uskaltautuukin taiteilemaan itsensä kivikon poikki emon varjeluksessa ja juoksee rantaa pitkin kadehdittavan kevein askelin, kauniina kuin vain lapsi voi olla.

Mieleeni tulevat muistoihin syöpyneet vaellukset erilaisissa seurueissa: useimmiten kahdestaan joko vaimon tai kaverin tai, viime vuosina, usein kuopuksen kanssa. Joskus olimme liikkeellä koko perheen voimin ja välillä mukana oli poikien kavereita ja vanhempiakin. Kerran Hammastunturin seudulla neljä vanhempaa sai seurata neljän alle kouluikäisen vintiön ihastumista puhtaisiin puroihin, naavaisiin metsiin ja laajoihin tuntureihin, joiden päälle oli mukava kipaista ja aiheuttaa huolta kaukana perässä pinnisteleville äideille.

Jokaisella taipaleella on ollut jotakin erityisen mieleenpainuvaa, jotakin joka vielä ylittää sen sanoilla kuvaamattoman tyytyväisyyden tunteen, joka valtaa kulkijan mielen heti, kun asutus ja tiet jäävät taakse. Kerran rakastunut nuoripari löysi suurtunturien ihmeellisen kasvimaailman jääleinikkeineen, lapinvuokkoineen, uuvanoineen ja monine muine vaatimattoman kokoisine kasveineen, jotka pakottivat polvistumaan kivikkoon ihailemaan hentojen värien ja kiven harmauden kontrastia. Samoilla seuduilla muutama vuosi sitten makasimme kuopuksen kanssa pitkään kallion reunalla ihmettelemässä tunturihaukkaparin huikeata lentoesitystä kalliopahdan kyljessä. Joskus mieleenpainuvimmat kokemukset voivat olla kärsimyksiäkin. Kuopuksen kanssa on monta kertaa naureskellen muisteltu Rommaenon pusikoiden hurjia mäkäräparvia, joiden veriteot huomasi vasta sitten, kun suurharjusten syönti loppui. Teltalla tosin ei naurattanut, kun huomasimme turvonneet, veriset renkaat kaulan ympärillä ja olokin vaikutti kuumeiselta. Sama vaelluskaksikko kastui vuotta myöhemmin Näätämön seudulla viimeisenä kävelypäivänä ja vaeltajat, jotka olivat mielestään sen verran kovia kavereita, etteivät vettä pelkää, eivätkä hikoile kesällä sadeasuissa, tallustivat Sevetille joka vaatekappale likomärkänä, saappaat vettä puolillaan. Mitäpä tuosta, parin tunnin ajomatkan päässä odotti kuuma sauna!

Kylläpä osaakin kahvi maistua, kun sen juo kuksasta oikeassa ympäristössä! Kuopus pääsi armeijasta vain pari viikkoa sitten. Hänellä oli varastossaan joitakin metsäkeikalta jääneitä eväitä, muiden muassa pari pussia mainiota kahvia. Se maistuu nyt, vaikka en enää kahvia muuten paljonkaan juo. Kiitokset puolustusvoimille! Paitsi kahvista, niin myös siitä, että laittoivat pojat RUK:ssa ja sen jälkeen metsään johtamaan joukkojaan. Tosin esikoinen väittää, että suunnistustaito ei RUK:ssa juurikaan parantunut, kun suunnistaminen oli vain metsäteiden risteysten laskemista. Oli miten oli, maastokelpoisten miesten seurassa on helppo kulkea.

Joskus rinkan painoon on tottunut niin, että kävely sujuu kuin huomaamatta. Oli sekin taivallusta, kun Vaimon kanssa kävelimme Vuomakasjärveltä Kilpisjärvelle yhden päivän aikana pahimpia kivikoita kierrellen, toisia ylittäen, samana päivänä kun Lasse Viren voitti ensimmäisen kultansa Montrealissa. Samanmoinen matka taittui Kuopuksen kanssa yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kietsimän varrelta Kalmankaltioon. Yö oli viileä ja valoisa, meno maistui kapustarintojen ja porojen pitäessä seuraa. Useimmiten kuitenkin kiire loppuu siihen, kun on päässyt metsän peittoon tai tunturin rinteelle, eikä retken pituudella ole muuta merkitystä kuin se, että parhaat kalapaikat ovat useimmiten kaukana.

Monet mieleenpainuvimmat retkimuistot liittyvätkin kalastukseen. Voi sitä tunnetta, kun ensimmäinen puolikiloinen tammukka tarttui perhoon matalassa Käsivarren joessa! Vieläköhän lie hengissä se raumalainen opettaja, joka antoi minulle, keskisuomalaisten ruskeiden vesien ahventen ja haukien kalastajalle, vihreän kaksikoukkuisen perhon ja heittokohon? Tämän mainion miehen vähän toisella kymmenellä olevat oppilaat vielä neuvoivat Vaimolle ja minulle parhaat joen ylitys- ja kalapaikat. Samoilla seuduilla kuljimme seuraavanakin kesänä. Silloin osasimme jo käyttää perhoja kivisillä virroilla ja löysimme erään joen mutkasta rautupaikan, jonka veroiseen en sen koommin ole osunut. Vaimokin nosti kauniita punavatsoja kuin olisi ikänsä kalastanut. Nyt niillä seuduilla saa seurata lentokoneiden edestakaista liikennettä kalapaikkojen ja Kilpisjärven välillä. Piekanakin on jo harvinaisempi näky kuin iso pörisevä siivekäs.

Aina ei käy niin kuin suunnitellaan, tai itse asiassa yleensä ei käy. Kerrankin kalamatkalla Kuopuksen kanssa laskimme, että siinä sadan kilometrin keikka täytyy tehdä hyville harjus- ja taimenpaikoille. Ensimmäisen päivän jälkeen polvi kyllästyi rinteiden kapuamiseen ja kipu tuntui niin pahalta, että seuraavana päivänä piti leiriytyä ensimmäiseen hyvään paikkaan. Teltan pystytyksen jälkeen kävimme katsomassa, näkyykö joessa elämää. Laitoin joululahjani, Esikoisen sitoman perhon, siimaan ja heitin sen huolimattomasti virran pyörteeseen. Parin sekunnin kuluttua molskahti ja perhoa vietiin kohti joen toista rantaa. Sain pikku hiljaa kalan lähelle rantaa, nostin vapaa ylemmäs, suuri harjus näyttäytyi pinnalla hetken aikaa, tempaisi perhon irti leuastaan ja katosi syvänteeseen. Paikalle rientäneen Kuopuksen silmiin syttyi palo ja pian piiskasimme joen syvänteitä. Sieltä nousikin nopeasti päivän ateriat, siihenastisen elämämme suurimmat harjukset. Käsivarressakin yli kiloiset purje-evät ovat nykyään harvinaista herkkua. Eihän me sitä leiriä sen jälkeen siirretty ennen kuin oli aika lähteä takaisin etelään. Polvikin parani siinä levätessä ja siimojen kestävyyttä testaillessa niin, että parin tunturin valloitus ei haitannut ja paluumatkalla ei ollut mitään ongelmia.

Vieno kujerrus viereisen männyn rungon takaa paljastaa kuukkelin läsnäolon. Se katselee tarkkaavaisesti ympärilleen ja pyrähtelee puusta toiseen. Tapansa mukaan se ei lennä suoraan kohteeseensa, eli kalanperkauspaikkaan, vaan tarkastelee tilannetta ensin monelta suunnalta. Sitten se lehahtaa äkkiä maahan, nappaa suolenpätkän nokkaansa ja lentää metsän kätköön. "Kyllä kohta tulet takaisin ja tuot kaverinkin", ajattelen itsekseni. Muutaman minuutin päästä erämiehen ystävä tuleekin kahden muun oranssipyrstön kanssa ihmettelemään runsasta ateriaa. Yksi ahmatti nappaa ison kalanpään nokkaansa ja saa kuin saakin lennettyä sen kanssa männyn oksalle, jossa se levähtää hetken ja jatkaa sitten matkaansa piiloon minun ja muiden mahdollisten kilpailijoiden katseilta.

Teltassa on edelleen hiljaista. Pojat menettävät aamun hienoja hetkiä, mutta herättämään ei kannata ryhtyä Aikaiseen aamuun on herättävä itse, ei siitä unenpöpperöisenä osaa nauttia. Lisään vielä pari puuta nuotioon, käännän paidan kostean puolen tuleen päin ja sitten vain istun aistit avoimina.

Erämaissa hankittuja kokemuksia ei voi toistaa. Yhden kesän antoisa kalapaikka voi olla vuoden päästä kuin kuollut, vaikka olosuhteissa ei huomaa mitään eroa. Monille tutuille alueille ei enää viitsikään palata menneitä muistelemaan. Siellä missä Markun kanssa hikoilimme kohti Sarmitunturia laajan erämaan halki, seuraa nyt hakkuuaukea toistaan ja tiet halkovat soita ja vaarojen rinteitä. Erämaa-alue on vain pieni läntti mahtavan tunturin ympärillä. Entisiin korpiin mennään nykyään autolla. Luton sivupurotkin voi nykyään kalastaa auton vierestä heittelemällä.

Oli sekin huikea elämys, kun Matin kanssa kahlattiin Näätämöjoen yli Opukasjärven yläpuolella, kosken kuohuissa vyötäröä myöten. Nyt siellä joen yli kävellään kelkat ja mönkijät kestävää siltaa pitkin ja Silisjokikin ylitetään veneellä.

Erämaat kutistuvat, vaikka ylisuojelusta paljon puhutaankin.

Irti ikävistä aatoksista! Onhan jäljellä nämä järvet, joilla kaikilla ei ole edes nimiä, ilman ainuttakaan rannalla töröttävää mökkiä. Ei näy mönkijän uria, ei kaartele lentokoneet. On jäljellä tämä matka ja kokemukset, jotka voi jakaa omien poikien kanssa. On jäljellä tämä täydellinen, kiireetön hetki. Vavat ovat valmiina puun alla, mutta taimenetkin saavat nyt minun puolestani olla rauhassa.

Tämä viimeisin vaellus sisälsi monia elämyksiä. Kuumat päivät, lämpimät yöt, lepääminen avoimen taivaan alla sääskettömässä kairassa, linnut, harjukset, jotka eivät helteessä viitsineet iskeä vieheeseen, jos sitä ei saanut heitettyä aivan niiden eteen.

Kahta asiaa tultaisiin kuitenkin eniten muistelemaan tulevina talvi-iltoina: sutta ja ahvenia.

Olimme nousseet pienen tunturijärven rannalle rautuja etsimään. Mitään merkkiäkään täysikasvuisista rauduista ei näkynyt, tärpeistä puhumattakaan. Rantakivikoissa kuhisi pieniä poikasia, joten isompiakin varmasti jossakin olisi, mutta tällaisella ilmalla niiden pyytäminen vaikutti mahdottomalta. Pojat loikoilivat varvikossa, minä pyydystin paarmoja ja heittelin niitä pikkiriikkisille nieriänaluille. Mitättömät kalat pystyivät nielemään yllättävän suuria hyönteisiä.

Äkkiä pojat alkoivat kuiskailla ja osoitella kapean lahden toiselle puolelle. "Tuo ei ole poro, mikä se on, sen täytyy olla susi!". Harmaaturkkinen, pitkähäntäinen eläin siellä tosiaan jolkotteli, nousi rinnettä ylös ilman suurempaa kiirettä, pysähteli välillä ja katsoi meitä välillä kuin vaaraa arvioiden. Me emme tuntuneet uhalta, joten hukka jatkoi rauhallista etenemistään. Seurasimme lähes henkeä pidättäen se uljasta nousua jyrkän rinteen päälle ja häviämistä vaaran toiselle puolelle. Yksinäinen poro ilmestyi näkyviin saman harjanteen takaa, muutaman kymmenen metrin päässä suden kulkureitistä. Susi ei ollut siitä kiinnostunut, koska porolla ei näyttänyt suurempaa kiirettä olevan. Tuskin susi olisi aikuista poroa yksin tavoittanutkaan. Kukaan meistä ei aiemmin ollut sutta luonnossa nähnyt. Täällä poronhoitoalueella ei niitä liene montaa jäljelläkään.

Edellisenä iltana saavuimme tähän ihanteelliseen leiripaikkaamme kirkkaan sään vihdoinkin muuttuessa harmaammaksi. Kalastelimme lähijärvillä ilman tulosta, kunnes äkkiä punaiseen Lotto-vieheeseeni tarttui voimakas kala, ponkaisi saman tien korkealle veden pinnan yläpuolelle irrottautuen samalla koukusta. Kova molskaus sai Esikoisen juoksemaan paikalle haavinsa kanssa, mutta kaunis taimen oli jo syöksynyt syvyyksiin. Innokkaista yrityksistä huolimatta lisää tärppejä ei tullut kummaltakaan järveltä.

Olimme melko varmoja, että iltapalalla ei kalaa olisi tarjolla, mutta kiertelimme kuitenkin rantoja pitkin sopivia heittopaikkoja etsien. Kuopus jäi leiripaikan lähelle ja me Esikoisen kanssa menimme parinsadan metrin päähän kolmannen järven matalan lahden rantaan. Sielläkin oli paljon lohikalojen poikasia puron suussa, mutta suuremmat olivat varmaan kaukana syvänteissä. Pohja näkyi selvästi ja vaikutti siltä, ettei siimoja kannata siellä kastella. Äkkiä Esikoinen osoitti veteen. "Katso, miten suuri ahven!" Tosiaan, äkkiä arvioiden puolimetrinen panssarilohi jurotti liikkumatta lähellä rantaa. Samantien huomasimme kokonaisen parven lipuvan vain vähän eviä heilutellen kohti puron suuta. Ne olivat kuin raitapaitainen kuolemanpartio valmiina hyökkäämään pikkukalojen parviin.

Esikoinen oli saanut virvelinsä valmiiksi ja lipan veteen . Pian jarru lauloi ja mahtava ahven puisteli lippaa puolelta toiselle. Onneksi siima oli uusi ja vahva ja köriläs nostettiin rannalle. Minä etsin katseellani parvea ja Esikoinen heitti siihen suuntaan, missä edellä uiva jättiläinen lipui. Jälleen kiivas, mutta lyhyt taistelu toistui ja toinen kilon köriläs oli rannalla. Kuopus piti saada mukaan pyyntiin! Juoksin hakemaan hänet paikalle ja sen jälkeen kaksi miestä vuorollaan kalasti, yhden tarkkaillessa kiven päältä parven liikkeitä. Hetken päästä meillä oli kymmenkunta sellaista kyrmyniskaa, joiden kaltaisia emme koskaan aikaisemmin olleet saaneet. Yksi, noin kolmesataa grammaa painava ahven, joka Keski-Suomen pilkkivesillä olisi melkoinen saalis, päästettiin takaisin kasvamaan.

Nyt oli kalaruokaa tiedossa! Raahasimme painavan saaliin leiriin ensimmäisten sadepisaroiden ropistessa järven pintaan. Pian sade yltyi rankemmaksi ja ukkonen jyrähteli. Pojat lähtivät silti urhoollisesti kovaan urakkaansa, irrottelemaan suomuja ahventen paksuista niskoista ja leveistä kyljistä. Välillä sade ajoi sitkeät perkaajat teltan suojiin, mutta hetken päästä urakka jatkui. Minä sain kunnian viritellä tulta, kääriä ensimmäiset siivotut kalat folioon kypsymään ja valmistella juhla-ateriaa.

Vuorokauden vaihtuessa istuimme tulen ääressä syömässä paksulihaisia ahvenia, joiden veroisia emme olleet koskaan saaneet. Ei ihme, että pojille uni maistui, kun päivän kävely ja kalastusretket painoivat jalkoja ja vatsa oli täpötäynnä.

Aamulla odottaisi uusi kala-ateria ja matkaevästäkin riittäisi.

Teltasta kuuluu jo ääniä. Aamiaisen jälkeen olisi aika pakata tavarat ja suunnistaa kohti postipolkua. Päivämatka voisi olla vaikeakin nyt kun yöllinen sade oli kastellut maaston ja liukastanut kivet. Oliko tämän elämyksiä täynnä olleen vaelluksen kohokohta suden kohtaaminen vai nuo uskomattomat ahvenet? Vai olisiko kuitenkin niin, että kohokohta oli tämä rauhallinen aamuhetki nuotiolla, keskellä luontoa, kaukana asutuksesta, mutta lähellä niitä, joiden kanssa tämän matkan ilot ja rasitukset on jaettu?

Samaan paikkaan päädyttiin, mistä lähdettiin. Turhako siis vaellus?