Maarit Vallinharju-Stenman
Vuosi 1995
Ruusuinnostukseni on muuttunut määrätietoisemmaksi. Olen liittynyt Suomen Ruususeuraan. Olen perustanut Maaritin rosariumin, ja nyt minulla on tavallaan lupa omistautua ruusuille ja ostaakin niitä kohtuullisesti. Olen alkanut ottaa selvää ruusuista, jotta minulla olisi vankempi tietopohja mm. kasvitieteellisessä ja historiallisessa mielessä. Koko kesän minua ruusutti kovasti. Se on ilman muuta alitajunnan asia, samaa kuin sydämen lootuskukka.
Onnekseni minulla on tuttavuuteen perustuva suhde maamme eturivin ruusuntuntijoihin; tarkoitan etenkin Pirkkoa. En halua kiireistä Pirkkoa paljon vaivata, ja olenhan tullut juttuun muutenkin.
Helvin kiinnostus ruusuihin on tallella, mutta hän pitää itsensä aisoissa ja ottaa huomioon voimavaransa eikä liioin aio luopua kasvimaasta. Minä taas luovun keittiöpuutarhasta ja aion erikoistua ruusuihin ja muihinkin kukkiin. Syötävän kasvatus saa ainakin toistaiseksi jäädä sivuun. Kaikkea en nimittäin ennätä.
Maijaan onnistuin tartuttamaan suuren rakkauden ruusuihin. Toukokuun puolivälissä hän oli meillä käymässä. Teimme ruusunhankintaretken ”pelastaaksemme” Maijallekin ruusuja: Ojalasta papulanruusuja, Hovista kirkonruusuja, Lepsämäntien varressa olevan autiotalon pihasta tavallisia juhannusruusuja ja lisäksi Eerolasta pari neuvoksenruusun vesaa. Maija on oikein innokas ruusujen siirtäjä. Samalla reissulla kaivoin maasta Maatiais-yhdistyksen ruusutilaisuudessa vaihdettaviksi papulanruusuja ja juhannusruusuja. Ruusujen ”pelastaminen” tuntui taas paitsi todella pelottavalta, myös niin hauskalta, että päätin käydä ehkä uudelleen Ojalassa ja kaivaa maasta itselleni lisää papulanruusuja, niin että minulla olisi niitä Peltolassa toisessakin paikassa.
Muistiinpanoni ovat kesäkuun 5. päivältä: Harvinaisen kylmä ja märkäkin on tämä alkukesä ja sitä edeltänyt kevät ollut. Toukotyöt ovat kasvimaalla pahasti kesken, sillä maa on tavattoman märkää. Tällainen sää toki takaa ruusuilleni hyvän kasvuunlähdön, sillä kuivuus ja haitallinen lämpö eivät haittaa. – Sittemmin kävi ilmi, että koko kesäkuu oli siinä määrin kylmä, että jotkut taimet juroivat koko kesän ja kellastuttivat osan lehdistään jo kesäkuussa. Mahtoivatko luulla, että oli syksy. Muutto Viikin kasvihuoneesta sangen viileään puutarhamaahan oli varmastikin ankara šokki.
Maatiais-yhdistyksen ruusutilaisuudessa 19. toukokuuta oli taimia kaupan. Olimme Viikissä. Pirkko Kahila ja Peter Joy myivät ruusunjalostusprojektin lisäysmateriaalista yli jääneitä ruusuntaimia saadakseen työlleen rahaa. Näissä ruusuissa on se hyvä puoli, että ne ovat omajuurisia. Olin ruusu-illassa yhdessä Helvin kanssa. Tulin sieltä kotiin yhdeksän ruusua rikkaampana ja erittäin onnellisena. (Melkein tuntui kuin minulla olisi lajeja nyt riittävästi, mutta kylläisyyden tunne haihtui merkillisen nopeasti.)
Istutin ruusuaarteeni erittäin hyvin valmistamiini kuoppiin. Istutin viitisentoista ruusua, sillä muutama entisistä joutui muuttamaan toiseen paikkaan. Uudet ruusuni ovat erittäin hienoja lajikkeita, minkä voi nimistäkin päätellä. – Myöhemmin kesällä ja vielä syksylläkin ostin lisää ruusuja Viikistä.
Vihdoin 30.6. saapuivat turkulaisesta Kauppilan puutarhasta tilaamani pari ruusua ja myös Maijan tilaus. Monta kertaa jouduin soittamaan Turkuun, kunnes vihdoin joku otti selvittääkseen, miksi en ollut saanut taimiani: olivat kadottaneet tilaukseni eivätkä pyytäneet edes anteeksi! Tosin tämä vastoinkäyminen ei kauan harmittanut minua, ja nämä ruusut lähtivät kasvuun oikein hyvin.
Samana kesäkuun lopun päivänä Pentti ja minä matkustimme Porvooseen kylään Raini ja Raimo Hallaman luo ja mennäksemme samalla konserttiin erikseen saapuvan äitini kanssa: oli Porvoon Suvisoitto ja Avanti!:n kerrassaan upea konsertti, jossa orkesteria johti Esa-Pekka Salonen. Ennen konserttia olimme kuitenkin kylässä – äitini ei sinne halunnut – ja meillä oli Hallamoiden luona erittäin hyvä olla. Raimoahan en aiemmin tuntenutkaan. Pidimme hänestä ja hän kuulemma meistä. Syksyllä Raimo kuoli. Hänellä oli keuhkosyöpä.
Ennen konserttia kävimme äitini toivomuksesta Runebergin kodissa. Puutarha oli siellä mielenkiintoinen. Ensin huomasin puutarhan ulkopuolella yksinkertaisin kukin kukkivan kermanvalkean juhannusruusun. Itse puutarhassa oli lukuisia maatiaiskukkalajeja, ruusujakin: valtava ’Pohjolan kuningatar’ ja iso pensas, jossa oli paljon nuppuja. Tämä ruusu jäi arvoitukseksi, mutta aavistelin, että se ehkä on neidonruusu. Sää oli tuulinen ja alkoi hieman sataakin, joten lähdimme pikaisesti pois. Runebergien kodin puutarhaan aion palata. Ennen konserttia söimme Vanhassa Laamannissa äitini tarjoaman makoisan aterian.
Ruususeuran jäsenlehdestä keksin Aila Korhosen, joka asuu lähellä meitä Ruskelassa. Hän oli kirjoittanut lehteen parikin juttua juhannusruusuista. Soitin hänelle, ja niin olemme tutustuneet toisiimme. Aila on originelli ja minua hieman nuorempi. Hän on sympaattinen, mutta aivan erilainen ihminen kuin minä. Häntä voisi luonnehtia sanalla rempseä. Tulemme varsin hyvin toimeen keskenämme.
Ailan ansiosta olen oppinut ymmärtämään, että juhannusruusut, siis pimpinellaruusut, ovat aivan oma tieteenlajinsa. Hän on erikoistunut juhannusruusuihin, mutta kerää hän puutarhaansa myös alba-ruusuja. Aila suhtautuu ruusuihin intohimoisesti ja tieteellisesti. Minä taas pikemminkin esteettisesti ja muuten intohimoisesti. Tiedettä on asenteessani sen verran, että haluan tietää, mitä ruusuni ovat ja mitkä ovat minkäkin lajin hybridejä.
Ruususeuran Helsingin osasto järjesti 5.7. retken Vihdin Ruskelaan Henrikssonien luo katsomaan siellä olevaa Rosa pimpinellifolia ’Ruskelaa’, joka on Ailan löytö. Aila oli ollut ajaa ojaan, kun hän äkkäsi tämän ihastuttavan ruusun Henrikssonien ruusuaidanteessa maantien laidalla. Täällä tapasin ensimmäisen kerran Ailan. Aila on mutkaton ja vaatimaton, muut ruususeuralaiset olivat ”hienoja” ihmisiä, monet ruotsinkielisiä. Olin saanut Helvin mukaani, ja hän viihtyi niin hyvin, että oli vähällä liittyä Ruususeuraan.
Henrikssoneilla on viljalti muitakin ruusuja. Auliisti Lasse-isäntä kaivoi maasta ihmisille vesoja, joita oli todella runsaasti. Opettavaista: ruusuja ei saa istuttaa kovin tiheään, sillä ne leviävät liian sakeiksi kasvustoiksi, joissa kirvat ja muut ötökät viihtyvät loistavasti. Näin on käynyt Henrikssoneilla.
Onnellisina Helvi ja minä matkasimme sitten kotiimme mukanamme taimia, joista meille kasvavat aikanaan komeat pensaat ’Ruskelan ruusuja’ ja ’Iisalmen ruusuja’. Järkevää olisi ollut hakea taimet vasta syksyllä, koska asumme lähellä Henrikssoneja. Helteellä pitää nyt sitten hentoja vesoja varjella, eikä meillä ollut edes kasvupaikkoja valmiina. Mutta olimme malttamattomia, ainakin minä, ja sitä paitsi tuntui kätevältä saman tien tuoda ruusut kotiin. Minä panin taimeni tilapäisistutukseen. Syksyllä sain Ailalta hänen ’Lassen karamelliksi’ nimittämänsä ruusun vesoja; se tunnistettiin myöhemmin ’Prairie Dawniksi’.
Olin Ruususeuran tilaisuuden jälkeen voimakkaan ruusukiihkon vallassa. Oli ihana kesäilta. Valvoin yöllä ja ajattelin ihania ruusujani.
Kesähelteellä teimme Ailan kanssa ruusuretkiä. Vaikka hän on luonteeltaan erakko, hän on mielellään kanssani, sillä meitä yhdistää rakkaus ruusuihin, ja lisäksi meillä molemmilla on lapinkoira, Ailalla peräti kaksi sekä villakoira Fifi. Ailan hauvelit ovat alkuperäistä työkoirarotua, paimentavia porokoiria. Ne ovat erinäköisiä kuin tavalliset lapinkoirat, jollainen meidän Penimme on. Myös Ailan koiraharrastus on tiedettä, sillä hän ajattelee paljon rodun jalostusta. Hän pitää tietoisesti yllä työkoiran ominaisuuksia. Hän kertoi koettavansa jalostaa lapinkoiran, joka ei hauku. Sen vuoksi hän on ostanut itselleen harmaan villakoiran kantaäidiksi.
Aila tuli meille ja niin lähdimme katsastamaan, mitä ruusuja kasvaa Kydöntien päässä olevan Kydön talon ympärillä, sillä olin kuullut siellä olevan useampaakin lajia. Siellä rehottivat hoidotta juhannusruusut, papulanruusut, suviruusut, kurttulehtiruusut ja punalehtiruusut.
Ailan autolla ajoimme ensin hänen kotiinsa, jotta näkisin hänen kasvinsa ja istutussuunnitelmansa. Sen jälkeen auto vei meidät autioitumaan ja rappeutumaan päästetyn Kourlan kartanon puutarhaan: päärakennusta ympäröi joka puolella suviruusujen tiheikkö. Kukinta alkoi olla lopussa, mutta paikka oli silti vaikuttava. Sinne pitää ensi kesänä mennä suviruusujen aikaan ihastelemaan. Siellä on muitakin kukkia, mm. lehtosinilatvoja. Ja mielestämme epätavallisen violetein isoin kukin kukkiva ’Hansa’, jota kumpikin aloimme haluta. Sen kukat ovat niin voimakkaan violetit väreiltään, että melkein voisi ajatella, että se onkin jokin muu ruusulaji. Ainakin minun ’Hansani’ kukkii kovin vaatimattomin kukkasin Kourlan ruusuun verrattuna.
Katsastimme samalla retkellä Olkkalan kartanon puutarhan, jossa parasta ovat laajat ukonkellokasvustot ja valtavat lehtipuut. Näimme myös maantien laidassa olevan ällistyttävän upean vyöhykkeen kukkivia ’Olkkalan ruusuja’.
Vein Ailan kirkonkylään rappiolle päästetyn Liukkaan talon pihaan. Siellä olin keväällä nähnyt hentoja ruusunvarsia, ja olin odotellut jännityksellä, mitä ne mahtavat olla. Ennen kuin menin sinne Ailan kanssa ruusut olivat kasvaneet niin paljon, että nupuista tunnistin ne kirkonruusuiksi. Aila oli yhtä ihastunut kuin minä kukkien selvästi lilaan väriin. – Ruusu on mitä ilmeisemmin ’Agatha’; tämä kävi selväksi lopulla heinäkuuta yhdessä Maijan kanssa tekemälläni retkellä Turkuun Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan rosariumiin, jossa kasvoi upea ’Agatha’. Myöhemmin selvisi, että ’Agatha’ on kirkonruusu.
Kesällä opiskelin määrätietoisesti ruusuja. Halusin oppia tunnistamaan lajeja ja näkemänkin perusteella tietämään, mihin yhteyteen mikin kuuluu, minkä lajin lajike mikin on. Niinpä keräsin lehtiä, jotka sitten prässäsin; talvella on tarkoitus kiinnittää ne kartonkilehdille. Kävin Helsingin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa Kaisaniemessä, mutta sikäläisiä ruusuja olin aiempina kesinä jo tutkiskellut.
Meilahden rosariumissa en ollut pysyä nahoissani, sillä siellä oli ylen ihania ruusuja. Kiihdyksissäni rupesin valokuvaamaan ja heitin silmälasini nurmikolle voidakseni paremmin tiirailla linssin läpi – ja sitten astuin niiden päälle, niin että vääntyivät pahasti, mikä tietysti kovasti harmitti minua.
Meilahden rosariumissa näin vihdoin ruusuja, joista olin lukenut. Ne ovat siis tuollaisia, noin kauniita! Kukinta oli tavattoman upeaa. Valokuvasin ahkeraan. Rakastuin etenkin neidonruusuihin ja ’Celestialiin’ ja ’Celsianaan’. Tulin kerrassaan onnelliseksi.
Heinäkuun lopulla Maija ja minä matkustimme junalla Turkuun, sillä halusimme nähdä Ruissalon ruusut. Helle oli läkähdyttävä ja oikeastaan liian kuuma ja uuvuttava. Silti jaksoimme Kasvitieteellisessä puutarhassa katsastaa ruusut ja vähän muutakin. Paras ruusuaika oli oikeastaan jo ohi, mutta nähtävää ja valokuvattavaa oli silti.
Kesällä 1994 ruusut kukkivat kaikkialla tavattoman runsaasti. Pensaat olivat aivan kukkien peittämät. Vasta nyt näin, miten ihana mustialanruusukin on. Oksat kaartuivat kauniisti ulospäin ja niissä oli valtavasti suloisia vaaleanpunaisia kukkia. Nyt ei ollut haittaa sateesta, joka usein pilaa tämän ruusun nuput, niin että kukat eivät pääse aukeamaan vaan mätänevät. Koska alkukesä oli tavattoman kolea, eivät ötökät olleet siinneet, joten niistä ei kukille ollut kiusaa. (Sää ei silti ole takuu: kovan pakkastalven jälkeen kolean sateisena keväänä 1996 oli tuholaishyönteisiä hyvin paljon, mikä oli vastoin kaikkia oletuksia. Sääntöä ei siis ole.) Heinäkuu oli sateeton ja erittäin lämmin, pakahduttavan kuuma suorastaan, ja ruusut näköjään nauttivat olostaan ja kukkivat kerrassaan upeasti.
Loppukesällä olimme Pentti ja minä Maatiaisen jäsenmatkalla Virossa. Kivistikin klematistilalla silmät rävähtivät hämmästyksestä apposen auki.
Syyskuun puolivälissä olin Ailan kanssa ruusumatkalla Turussa. Hän halusi viedä Rosa ’Ruskelan’ vesoja Piikkiöön maatalouden tutkimuskeskukseen ja Arno Kasville Turun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan Ruissaloon. Sää oli syksyisen sateinen, ikävä kerta kaikkiaan, ja kotimatkalla puhkesi niin raju sade, että päivänvalo pimeni ja autoa ympäröi raskas sade, kuin läpitunkematon vesiputous. Ailan auto puski sen läpi.
Piikkiössä viivyimme vain hetken. Kun saavuimme Ruissaloon, Arno Kasvilla ei ollut heti meille aikaa, emmekä oikein uskaltaneet mennä kauemmas, jotta emme olisi olleet poissa näkyvistä hänen tullessaan luoksemme. Sillä hetkellä ei satanut. Minulla oli mukanani sadetakki, Ailalla ei eikä Arno Kasvillakaan, ja alkoi sataa: Se ei tuntunut kumppaneitani haittaavan. Kasvi esitteli antaumuksellisesti ruusutarhaa meille, vaikkei kukkia enää ollutkaan. Hänen innostumisensa ei ole ihme, sillä hän sai puhua vertaisensa kanssa. Aila on aikamoinen ruususpesialisti, koulutukseltaan biologi, ja sen kyllä huomaa ruusuasiassakin. Minulla ei juuri ollut mahdollisuutta eikä haluakaan osallistua keskusteluun, koska Aila ja Arno jo täyttivät tilan asiantuntijan puheellaan ja koska en tiedä ruusuista niin paljoa, että sillä olisi merkitystä. Kasvi oli erittäin kiinnostunut Ailan tarkoista havainnoista ja katseli tämän ruusuvalokuvat mielellään.
Lähdimme Ruissalosta neljä ruusua rikkaampina, ja minulla oli lisäksi aito piparminttu. Olimme tyytyväisiä tekemiimme ostoksiin. Tuntui kuin olisin ollut etuoikeutetussa asemassa, kun Arno Kasvi soi meille kasvitieteellisestä puutarhasta vesoja; eivät no tosin ihan ilmaisia olleet. Vaan kyllähän niitä työntyy maasta paljon sielläkin.
Syötyämme ajoimme Kauppilan taimikauppaan, sillä arvelin, että siellä saattaisi olla syystarjouksia. Viivyimme aika kauan. Myymälä on varmaan suurin koskaan näkemäni puutarhakauppa. Ruusutarjouksia ei paljon ollut, mutta oli sentään kauan kaihoten himoitsemani ’Nevada’, joka nyt maksoi 39 markkaa. Lisäksi ostin kolme perennan tainta, mm. violetin syysleimun; muiden nimiä en muista enkä tiedä, ovatko nimilaput tallella kasvien juurella tai nimet kirjoitettuina puutarhavihkoon – siis olen huolimaton, mikä ei ole uusi havainto.
Jos heti hankittuamme Peltolan olisin tiennyt perustavani ruusutarhan, olisin voinut suunnitella istutukset paremmin. Nyt ihanat ruusut ovat mikä missäkin, ryhminä sentään kuitenkin. Jos minulla olisi ollut suunnitelma, ruusut olisivat päässeet heti lopullisille paikoilleen. Kun ei ollut, niitä on siellä sun täällä. Olen myös siirrellyt niitä uusiin kohtiin. Ne eivät ole saaneet kasvurauhaa. Sen verran järjestystä kuitenkin on, että keltaiset ruusut ovat samassa kukkamaassa ja punertavat pimpinellaruusut lähellä toisiaan eivätkä albaruusutkaan ole kaukana toisistaan. – Kesällä 1995 aloin sitten tuumia, etten halua senkään vertaa systemaattisuutta: Niinpä siitä pitäen olen istutellut ruusuja välittämättä paljonkaan siitä, minkä värisiä ruusuja kasvupaikoilla entuudestaan kasvaa.
Kesällä 1994 sain puutarhassa aikaseksi paljon. Aivan uusia alueita kukkia varten raivasin kaksi isoa ja kaksi pientä: Isoja ovat akileija- ja liljaistutus talon eteläseinustalla sekä luumupuun ympärystän iso pyörylä, jossa on ruusuja, akileijoja, illakoita, ritarinkannuksia, keväällä yhteensä liki sata tulppaania ja narsissia, keski- ja loppukesällä unikoita ja keltaisia markettoja ja viimein myös syysleimuja. Tulppaaneista ei valitettavasti tullut juuri mitään. Syksyllä 1995 istutin sinne myös kirjopikarinliljan sipuleita, ja ne tekivät seuraavana keväänä monta kukkaa. Uusi kukkapenkki on autotallin länsiseinustalla ja pieni aurinkokellon ympärillä; kellon ympärillä on heinä kuitenkin voittamattoman voimakasta.
Myös merkittävän suuria kukkamaiden laajennuksia tein kesällä 1994: Talon edustan kivikkopaikka toivottavasti komistui, samoin kukkapenkki ja ilmeeltään kedon kaltaiseksi ajattelemamme alue talon edessä juhannusruusujen pohjoispuolella. ”Lätäkkökolmion” ruusumaa kasvoi kaksinkertaiseksi, ja sinne ruusujen väleihin istutin mm. ukonkelloja, illakoita ja lehtosinilatvoja, seuraavana vuonna myös malvoja ja kultapalloja. Tien toisella puolella olevan kukkapenkin, jossa on Murrin ja Erkin entisen kodin seinustalta tuotu tummansininen kärhö – olen tunnistanut sen viinikärhöksi – möyrin kolminkertaiseksi. Se on keltaruusujen ja muutaman valkoruusun paikka.
Koska päätin keskittyä kukkiin, etenkin ruusuihin, on minun ajan puutteen vuoksi luovuttava kasvimaasta. Viime syksynä jo istutinkin sinne muutaman ruusun. Ensi kesänä viljelen siis syötävää tarkoin harkiten. Pentin viime kesänä rakentaman muovihuoneen aion toki pyhittää tomaateille ja kurkuille.
Ruusuja siunaantuu varmaan lisää, joten minun on keksittävä niille kasvupaikkoja. Aila ehdotti, että istuttaisin rugosaruusuja kumpareille eli keinotekoisille kukkuloille kaivon taakse. Se on toteuttamisen arvoinen ajatus. – En kumminkaan istuttanut, sillä kumpareet ovat savikasoja, nimenomaan savikasoja. Ajatus oli esteettisessä mielessä todella hyvä.
Valokuvaaminen todennäköisesti jatkuu. Ohjelmaan otan myös kiulukat, sillä ne antavat pensaille uutta ilmettä. Monilla ruusulajeilla on tavattoman kaunis ruska. Valokuvaamalla toivon saavani monipuolisen ruusukuvaston itselleni.
Suuri uutinen: tyttärentyttäreni Ronja Hertta Minerva syntyi 14. päivänä marraskuuta. Mirri-kissa, Oton poika, syntyi lokakuussa
Vuosi 1995
Koska nyt on jo 17. toukokuuta 1996, tulee vuoden 1995 tarinasta varmaan aika lyhyt. Vasta nyt uuden kasvukauden alkaessa teen tätä juttua. Miksi? Kesällä oli kova kiire ainaisen kastelun vuoksi ja talvella olin vaipuneena depressioon, jonkinlaiseen henkiseen lamaan. Olin saamaton, väsynyt, masentunut ja ahdistunut. Se johtuu ehkä peruslaadustani.
Viime kesä, joka oli tavattoman kuuma, loi tunteen, ettei elämässä ole muuta kuin raatamista: piti koko ajan olla kastelukannun jatkeena, ja vesiheinä (onneksi) jaksoi tuskin kasvaa kastelullakaan. Salaattien lehdet saavuttivat muutaman sentin mitan vasta elokuussa, loppupuolella kuuta jos oikein muistan, ja olivat syömäkelvottoman kitkeriä.
Ahdistuneisuuteni johtui paljolti äitini sairastelusta talvella ja keväällä sekä myös muutosta sairaalasta suoraan hoitokotiin. Vaikka hän itse halusi hoitopaikkaan, hän oli ahdistunut, ja se tarttui minuun. Ei ole pikkujuttu mennä sairaalasta hoitokotiin eikä omaan kotiin. Sopeutuminen vei aikansa, eikä äiti muutenkaan ollut kunnossa. Hän oli aika lailla sekava. Ennen kuin hän oppi olemaan Iltatähdessä, oli meillä kummallakin, omalla tahollamme, raskasta. Kesähelteellä matkustaminen Itä-Hakkilaan tuntui lisäksi erittäin raskaalta fyysisesti.
Lamani jatkui vielä syksyllä ja talvellakin, niin etten saanut juuri mitään tehdyksi. Koska tänä vuonna (1996) täytän 60 vuotta (!) aion pitää syksyllä näyttelyn. Suunnittelin aloittavani kuvien teon heti syksyllä, mutta enpä voi kehua ahkeroineeni.
Vuoden 1995 suuri oivallus on, etteivät minulle ole tärkeitä ainoastaan ruusut, vaan myös muut kukat ovat lähellä sydäntäni. Ruusukiihko on suuresti laimentunut, ja olen palannut tässä mielessä normaaliin sieluntilaan. Maaritin rosarium on monenlaisten ihanien kukkien kukkatarha. – Nyt en malta tarkasti selostaa, mitä kaikkea Peltolassa kasvaa ja mitä toivon siellä kasvavan.
Päämääränä on puutarha, jossa on mahdollisimman helppohoitoisia perennoja, mieluiten sellaisia jotka hoitavat itse itsensä lähes kokonaan. Tällaisia ovat mm. lehtosinilatvat ja akileijat ja illakot ja ruskoliljat ja malvat ja ukonhatut ja ritarinkannukset ja kultapallot ja monta muutakin kasvia. Minussa on selvästi keräilyvietti: kerään paitsi ruusuja muidenkin kukkalajeja risteymineen ja eri kantoineen. Tällaisia ryhmiä ovat akileijat, kärhöt ja pionit (jotka tosin eivät suostu meillä kasvamaan, joten niistä pitää ehkä luopua), narsissit, unikot ja ehkä esikot.
Akileijoja olen lisännyt siemenistä ja myös pioneja – nämä eivät pidä kiirettä, mutta maltan odottaa – mutta kärhöjä, suurimmaksi osaksi eestiläisiä, olen ostanut ainakin tusinan verran. Pari pionia olen siirtänyt kotoani Korsosta ja pari olen ostanut, mutta muuten saan vielä odotella kylvösteni tuloksia.
Ja unikot: niitä rakastan. Monivuotisia minulla on kuusi lajia, mutta ne eivät ole vielä kukkineet. Vain molemmat ns. valeunikot olen ostanut. Idänunikon lienen tuonut Korsosta kotoani, tai sitten täällä on siemenestä kasvanut, joka ei vielä ole kukkinut. Rakastan yksivuotisia unikoita. Minulla on mainio siemensekoitus, ja tänä vuonna hankin lisää lajeja; koetan pitää nämä uudet muihin sekoittumattomina.
Valokuvista näkee, että Peltolassa on nykyisin jo melko paljon kukkia. – Kerron toiste niistä enemmän. Nyt aion keskittyä ruusuihin.
Viikin ruusunjalostusprojekti risteytyksineen on edennyt niin pitkälle, että tuloksia on jo nähtävissä. Aila Korhonen oli innoissaan ja vei minut kokemaan saman innostuksen. Hän oli keksinyt, että meidän pitäisi saada koekasvatukseen joitakin lajeja: hänellä kun on kuiva kallio ja minulla peltoa. Hän ei pidä ajatuksesta, että ruusukokelaita on istutettu eri puolille maata ainoastaan koeviljelmille. Niinpä Aila kävi (ja vähän minäkin) Viikissä Peter Joyn kanssa läpi kukkivat risteytyksen tuloksena syntyneet ruusupensaat ja ruksasivat listaan ne, joista meitä varten laitettaisiin pistokkaat kasvamaan. Tiedossa olisi, selitti Aila minulle, ruusutarhoihimme monta jännittävää uutuutta sitten myöhemmin, kunhan taimet olisivat kasvaneet pistokkaista.
Tähän mennessä (kevät 1996) asiasta ei ole kuulunut mitään. Saattaa jäädä koko juttu. Peterillä on kiireitä. Aila ja Peter eivät ole ottaneet asiaa puheeksi. Joka tapauksessa jalostusprojektin ruusut kasvavat Viikissä ihailtavina, ja ennen pitkää parhaat otetaan lisäykseen ja levitykseen, joten niitä voi ostaa. Valokuvasin Viikissä ahkerasti.
Pentti Alangon, Pirkko Kahilan, Peter Joyn ja Satu Tegelin mainio Suomalainen ruusukirja ilmestyi. Sitä olen lueskellut. Tosin minua vaivaa kykenemättömyyteni painaa asioita mieleen.
Edellisenä kesänä minua oli jäänyt askarruttamaan Fredrika Runebergin puutarha Porvoossa. Nyt kävin siellä kahdesti. Hurmaannuin. Siellä on valtavat ’Maximan’ ja ’Maiden’s Blushin’ pöheiköt. Näin ne täydessä kukassa. Lisäksi siellä on jokin kirkkaan punainen kartanoruusu ja hempeän vaaleanpunakukkainen ja vaaleanvihreälehtinen ruusu, ilmeisesti kuitenkin ’Minette’, vaikka sitä muuksi luulin. Kasvupaikan merkitys on näet suuri. Valtavan ’Pohjolan kuningattaren’ olin nähnyt jo edellisenä kesänä sekä pimpinellaruusun, joka lienee ’Grandiflora’ tai sen sukuinen. Vakaa aikomukseni oli (ja on yhä tammikuussa 1997) kirjoittaa Fredrikan puutarhasta artikkeli johonkin. Puutarhassa on myös monenlaisia perennoja sekä hedelmäpuita ja marjapensaita. Tosin se on nykyisin hieman rappiolla. Kasvit ovat jääneet hoitamatta. Se pitäisi panna kuriin ja muutenkin kohentaa. Mutta minä rakastan villiytyneitä puutarhoja. Olen tehnyt erillisen jutun tästä Fredrikan puutarhasta.
Vein Maijan Vihdissä olevan Kourlan kartanon luo ihmettelemään suviruusujen runsautta. Tosin ne eivät silloin kukkineet. Oli sateinen päivä. Olimme ruusunhankintamatkalla siellä ja myös olkkalanruusujen ryteikössä. Hankinnat tehtiin Maijalle.
Tätä ennen olimme olleet Ojakankaan autiotalon pihalla lähellä Peltolaa kaivelemassa maasta kerrotun neuvoksenruusun vesoja. Palatessa esitelmöin Maijalle siitä, miten inhottavan syyllinen olo tulee, kun on varkaissa jopa aution talon pihalla. Ja heti meidät yllätettiin itse teossa: kun olimme palailemassa, lähelle tiehaaraa pysähtyi toinen auto, jonka matkustaja oli kiinnostunut siitä, millä asioilla olimme. Hän oli paikan omistajan naapuri. Tunnustimme suoraan syntimme. Mies arveli, että ruusuja voi sieltä ottaa. Mutta silti oli rinnassa rikollinen tunne.
Pentin kanssa teimme huvimatkan Billnäsiin. Tarkoitus oli käydä sikäläisessä taimistossa, jolla oli edellisenä vuonna ollut myynnissä itse lisäämiään ’Maiden’s Blush’ -ruusuja. Aila oli ostanut sieltä itselleen sellaisen, ja nyt hän kertoi sen kukkivan teevadin kokoisin kukin. Minunhan piti saada sellainen. Menimme Billnäsin taimistoon, mutta eihän siellä viime kesänä neidonpunastuksia ollut. Tammisaaressa kuului olevan, ja niin minulle varattiin yksi kappale puhelimitse.
Billnäsissä olimme jonkin aikaa myös turisteina. Paikka on ihastuttava ruukkipaikkakunta. Nousimme mäkeä ylös nähdäksemme mitä siellä on. Siellä oli vaaleanpunainen suurikukkainen neidonruusu täydessä kauneudessaan. Ja hämmästyttävää: se oli levinnyt nurmelle, jossa sitä kasvoi niittykukkien joukossa. Myös hyvin matalissa taimissa oli kukat. En ryhtynyt kaivelemaan. En kehdannut, ja lisäksi paikka oli kovin julkinen. Tuntuu kunnialliselta, kun voin kertoa, etten ryöstänyt billnäsläisten niittyruusuja. Pieniä vesoja siellä kyllä varmaan oli enemmänkin. Tekisi kyllä kovasti mieli käydä siellä varkaissa.
Kesällä oli etenkin ruusuissa valtavasti tuholaisia, kuten kirvoja. En ymmärtänyt riittävän ajoissa torjuntatarvetta, ja niin menetimme turhan monta suloista kukkaa ja muutamia versojakin. ’Maiden’s Blushin’ varret näyttivätkin kerrassaan kurjilta ja kukat kärsiviltä. Pistiäiset ovat oma ongelmansa, joka ei ratkea mäntysuopa- ja toluruiskutuksilla vaan vaatii pahempia aineita. Kahilan Pirkko sanoi, että myrkytys pitää tehdä siinä vaiheessa kun nuput ovat puhkeamassa. Vähitellen varmasti opin tämänkin asian.